Kirjakauppiaan kaveri

Islamin alkuhistoriaa käsitelleen Saatanallisten säkeiden jälkeen tutustuin kristinuskon alkuhistoriaan. Luin puolalaisen Nobel-kirjailija Henryk Sienkiewiczin klassikkoteoksen Quo Vadis (1896). Quo Vadis sijoittuu keisari Neron ajan Roomaan, 60-luvulle ajanlaskumme alun jälkeen. Vauraudessaan rypevä, moraalisesti turmeltunut Rooman eliitti ottaa yhteen vähäosaisia houkuttelevan uuden itämaisen lahkon, kristinuskon, kanssa. Kristinuskon hämmästyttävä idea Quo Vadiksen juoneen on punottu romanssi roomalaisylimys Vinitiuksen ja nykyisen Puolan alueelta kotoisin olevan barbaariprinsessa Lygian välille. Lygia on harras kristitty. Vinitiukselle selvenee,  ”että juuri tuo oppi oli puettanut Lygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se oli hänen sydämeensä sytyttänyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon rinnalle hellyyden, se oli tehnyt Lygian hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa.” (s. 225) Niinpä myös raaka ja ahne patriisi luopuu itsekkyydestään ja kääntyy kr

Luin tanskalaisen filosofi Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirjan (1843). Kierkegaard kuvaa minäkertoja Johanneksen puolivuotista valloitusretkeä, jonka keskiössä on porvaristyttö Cordelia. Johanneksen tavoitteena ei ole nopea fyysinen seksi. Hän nauttii kehkeytyvästä seksuaalisesta jännitteestä. Yhdyntä on vain huippukohta. Aloin pohtia, millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä Viettelijän päiväkirjalla on nykyajan pelimiehen oppaisiin. Kierkegaard keskittyy yhden naisen valloittamiseen. Sen sijaan 2000-luvun bestseller, Neil Straussin Pelimies (2005) opastaa, kuinka saada mahdollisimman paljon naisia mahdollisimman nopeasti.  ”Jos teette mitä sanon, voitte huomenna pokata naisen viidessätoista minuutissa", lupailee Strauss (s. 21) Seksiä, nopeasti ja hitaasti Keskittyminen laatuun määrän sijasta on Kierkegaardilta tietoista. Hän tuntee nekin menetelmät, joilla nainen kaadetaan nopeasti. ”Toisinaan pitää imartelijan asettaa itsensä hyvin korkealle” , Kierkegaard kirjoittaa, ”toi

Sain isänpäivälahjaksi Salman Rushdien Saatanalliset säkeet (1988). Teosta voi hyvällä syyllä kutsua kärsimyskirjallisuudeksi. Kirja kuvaa inhimillistä kärsimystä. Kirjailija on itse kärsinyt kirjansa takia. Kirjan lukeminenkin on melkoista kärsimystä. Lukijan pitää olla kärsivällinen – Rushdien 600-sivuinen teos on haaste kokeneellekin. Lukukokemus oli työläs. Mutta jos itseäni yhtään tunnen, palaan kirjan teemoihin vielä vuosienkin kuluttua. Teos jätti jäljen, joka ei heti haalistu. *** Saatanallisissa säkeissä kaksi intialaista miestä, Gibreel ja Saladin, selviävät mystisesti lento-onnettomuudesta. He päätyvät Lontooseen ja huomaavat muutokset itsessään. Gibreelistä on muuttunut arkkienkeli Gabriel, Saladinista sarvipäinen demoni. Teoksessa on sivukertomuksia, jotka kytkeytyvät päätarinaan Gibreelin enkelillisinä unina. Tärkein sivujuonteista on kuvaus islamilaisuuden synnystä, Profeetta Mahundin kokemista ilmestyksistä ja maailmanuskonnon ensi askeleista. Saatanalliset säkeet mu

Aiemmassa bloggauksessa kerroin suosivani antikvariaatteja. Löydän niistä kirjoja, joita ei ole kirjoitettu nykyhetkeä varten. Ne kuuluvat johonkin toiseen historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Mitä sellaiset kirjat antavat tähän päivään? Tarjoan kolme selitystä. 1. Vanhat ideat heräävät eloon ”Verrattuna moniin muihin tieteenaloihin sosiologiasta saa ulkopuolinen varsin nekrofiilisen kuvan. Täällä todella rakastetaan vainajia.” Näin kirjoittavat Jukka Gronow, Arto Noro ja Pertti Töttö teoksessaan Sosiologian klassikot (1996, s. 5). Klassikosta on tullut klassikko siksi, että teoksessa esitetyt ajatukset kestävät aikaa. Ajatukset saavat uusia muotoja, kun ”vanhoista kirjoituksista kehitetään uusia ideoita uudessa keskustelutilanteessa.” (s. 10) Sosiologian klassikot muistuttavat epäilyttävästi uskonnollis-moraalisia opinkappaleita. Näidenkin käyttövoima on ajallinen kestävyys ja uudelleentulkittavuus. Raamattu tarjoaa aina uutta inspiraatiota. Parhaat kaunokirjalliset t

”En minä mitään mieltä ole, kun ei ole pakko!” Näin ex-pääministeri Rafael Paasion kerrotaan vastanneen, kun häneltä kysyttiin mielipidettä eduskuntaan tulevasta lakiehdotuksesta. Kyse on tietenkin poliittisen kehäketun yrityksestä pitää vaihtoehdot avoimena. Silti Paasion tokaisuun sisältyy syvällistä viisautta. Some-aikakausi pursuaa mielipiteitä. Kurkistakaapa Twitteriin. Millaista keskustelu siellä on? Lukioaikoina veljeäni ärsytti. Hänen piti kirjoittaa äidinkielen kurssilla mielipidekirjoitus. Mielipiteiden muodostaminen oli vaikeaa. Kaikki näkökulmat tuntuivat perustelluilta. Hän kirjoitti mielipidekirjoituksen mielipiteitä vastaan.  Kokeilen samaa. Polku pois mielipiteistä Kirjassaan Viisaus – Käyttäjän opas (2020) Jenni Spännäri ja Eeva K. Kallio popularisoivat Kallion kehittelemää pedagogista mallia. Mallissa aikuisen ajattelun kehitys jaetaan kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisenä on yksinäkökulmaisuus. Kyseessä on joko–tai -ajattelu. Se on yleistä mustavalkoisuuteen taipuvaisill

”Esko Valtaoja on hassu ukko” , sanoi tuntemani evoluutiobiologi. Häntä suututti. Yle oli tehnyt evoluutiosta jutun. Asiantuntijana oli avaruustähtitieteen professori. Valtaoja oli hiljattain julkaissut teoksensa Kaiken käsikirja (2012). Se on hänen yrityksensä ”tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä" (s. 212). Siis kaikki olennainen. Kunnianhimoista! Media oli alkanut pitää Valtaojaa tieteen yleisenä äänitorvena. Mies sopi kommentoimaan mitä tahansa: evoluutiota, kulttuurihistoriaa, demokratiaa tai ilmastonmuutosta. Valtaoja ei epäröinyt täyttää tarjottua ilmatilaa. Tähtitieteilijä ylentää itsensä Lucretiukseksi Esko Valtaoja on ollut kirjallisesti tuottelias. Hänen esikoiskirjansa, Kotona maailmankaikkeudessa (2001), on Tieto-Finlandia-voittaja. Keskiössä ovat hänen tieteenalansa rajaseudut. Onko muualla avaruudessa elämää? Myöhemmin ote lipsuu. Tulevaisuutta käsittelevä Avoin tie (2004) on lennokas. Valtaoja viipyilee yhteiskuntatieteilijöi

Timo Soini teki muistelmateoksestaan typerän , kun hän innostui kiittelemään kollegoitaan turhan vuolaasti. Mutta ei päinvastainenkaan menettely – nimittäin haukkuminen – mukavalta tunnu. Siitä osoituksena on Risto Siilasmaan muistelmateos Paranoidi optimisti – Näin johdin Nokiaa murroksessa (2018). Siilasmaa toimi Nokian hallituksen puheenjohtajana Jorma Ollilan jälkeen, vuosina 2012-2020. Aiemmin hän oli hallituksen jäsen Ollilan alaisuudessa. Tarkka lukija huomaa jo kirjan alkusanoissa, kuka Siilasmaan perivihollinen on. Kaikkia merkkihenkilöitä kiitetään. Paitsi yhtä. "Minä yritin olla kohtelias, hän räjähti ja huusi" Kun ego paisuu suureksi, huoneessa on yhä ahtaampaa. Toinen isoegoinen ei sinne mahdu. Jorma Ollilalla oli iso ego. Se tuskin on salaisuus. Ollilan omassa muistelmateoksessa Mahdoton menestys – Kasvun paikkana Nokia (2013) haamukirjoittajana on Harri Saukkomaa, maineenhallinnan guru ja viestintätoimisto Tekirin perustaja. Saukkomaan avulla Jorma Ollila väl

Läntisessä nykykulttuurissamme arvostetaan nuorekkuutta: nopeutta, mukautumiskykyä ja ketteryyttä. Ikääntyminen on lähinnä näiden ominaisuuksien rappeutumista. Minä olen kolmenkymmenen. Omakohtainen kokemukseni vanhuudesta on vähäinen. Mutta se on tulossa. Olen etsinyt kirjallisuudesta kuvauksia vanhuuden hyvistä puolista. Löysin Erich Frommin siteeraaman japanilaisen taidemaalari Hokusain: "16-vuotiaasta asti minulla on ollut voimakas halu piirtää esineitä. Olin tehnyt lukemattomia piirroksia; mutta mitään siitä minkä olin tehnyt ennen kuin täytin 70 vuotta ei kannata ottaa lukuun. 73-vuotiaana olin oppinut jotakin eläimistä, kasveista, linnuista ja hyönteisistä. Sen tähden uskon 80-vuotiaana olevani pitemmällä; 90-vuotiaana olen tunkeutuva esineiden salaisuuksiin; 100-vuotiaana olen varmasti päässyt ihmeellisiin tuloksiin; kun olen 110 vuoden ikäinen, on kaikki mitä teen, olkoon se vain piste tai viiva, saava elämän." (ks. Fromm, Ihmisen osa, 1947, s. 186). Vanhuus ei ole r

Nykyään on muodikasta ajatella, että länsimainen näkökulma historiankirjoituksessa on vanhanaikainen. Ajan hermoilla elävät tutkijat kirjoittavat teoksiaan vaihtoehtoisista perspektiiveistä. Siihen pyrkii myös brittiläinen Peter Frankopan, Oxfordin yliopiston historiantutkija. Hänen teoksensa Silkkitiet – Uusi maailmanhistoria (2015, suom. 2021) käsittelee maailmanhistoriaa 2500 vuoden ajalta. Keskiössä on alue, jota Frankopan nimittää maailman keskukseksi. Brittiläinen aristokraatti tutkii Lähi-idän historiaa Lähi-idässä ovat vuosituhansien ajan ristenneet tunnetun maailman kauppatiet. Ajatukset ja ihmiset ovat kohdanneet, ideoita ja uskontoja syntynyt. Alue on ollut intohimojen kohde niin aasialaisille, eurooppalaisille, afrikkalaisille kuin myöhemmin myös amerikkalaisille valloittajille. Eurooppa oli suurimman osan ajasta pelkkä pussinperä, onneton takapajula tunnetun maailman luoteisnurkassa. ”Silloinen [keskiaikainen] maailma oli melkein täydellinen vastakohta maailmalle, jonka n

Taannoisessa blogimerkinnässäni kerroin, että etsin lukemistoni mieluiten antikvariaattien hyllyistä. Se oli hurskastelua. Elän myös ajan hermoilla. Olen lukenut kaksi tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokasta . Kesähelteillä luin kannesta kanteen Markku Henrikssonin järkälemäisen Yhdysvaltain alueen historian, Tähtilipun maa (2021). Syksymmällä perehdyin Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta -kirjaan (2021). Kyllä tietokirjallisuuden spektri on laaja! Yhdessä ääripäässä on 246-sivuinen kirjanen, jossa toimittajana pitkään työskennellyt some-vaikuttaja Julia Thurén yhdistelee blogimaisuutta ja asiantuntijahaastatteluita. Toisesta ääripäästä löytyy 944-sivuinen tiiliskivi, jossa emeritusprofessori Markku Henriksson tuulettaa vuosikymmenien tieteellistä asiantuntemustaan. Asetelma on herkullinen. Kumpi lopulta on parempaa tietokirjallisuutta, helppolukuinen some-ajan tiedejournalismi vai raskassoutuinen akateeminen tiede? (Lienee niitäkin, jotka näkevät asetelmassa sukupuolikysymyksen. N

Evoluutiopsykologi Markus J. Rantala on onnistunut tekemään itsestään puheenaiheen. Mediassa runsaasti esiintynyt Rantala sai kesällä huomautuksen hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta. Syksyllä  Long Playn Oskari Onninen kirjoitti Rantalasta kriittisen henkilökuvan . Olen vuosien varrella tutustunut jonkin verran Rantalan tieteelliseen työskentelyyn. Luin syksyllä 2019 hänen teoksensa Masennuksen biologia – Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin (2019).  Masennuksen biologian osalta Rantala ansaitsee muutakin kuin kritiikkiä. Teos on perusteellinen ja laajasti viitteistetty tieteellinen kirjallisuuskatsaus. Argumentaatio on kirkasta. Kirja sopii hyvin kustantaja Terra Cognitan tyyliin, jossa tieteen popularisointi ja asiasisällöllinen täsmällisyys ovat tasapainossa. Teoksen argumentti evoluutiopsykologisen näkökulman tarpeesta on vangitseva. Miljoonien vuosien luonnonvalinta on tuottanut ihmismielen, joka masentuu tietyissä olosuhteissa. Miksi näin tapahtuu, ja mit

Hyvät tarinat vaikuttavat minuun kuin päihde. Pidän osuvana Juhana Torkin ajatusta siitä, miten tarinariippuvuus on ihmisen aidoin ja alkuperäisin addiktio. ”Mielenterveytemme tarvitsee tarinoita – ilman niitä olemme yhtä apeita ja epätoivoisia kuin alkoholisti kadotettuaan taskumattinsa” , Torkki kirjoittaa. Kun Game of Thrones -sarja vuonna 2019 päättyi, tunsin sisäistä tyhjyyttä. Taskumattini oli tyhjentynyt. Miljoonien muiden fanien tavoin janosin lisää. Siksi luin sarjan taustalla olevan viisiosaisen fantasiakirjasarjan, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun (julk. 1996–2011). En ole koskaan ennen lukenut fantasiaa. Viikkokausien sukellus uuteen kirjallisuudenlajiin oli intensiivinen kokemus. Tarina vei mennessään, mutta mieleeni jäi myös älyllisiä kysymyksiä. Miten ihmeessä George R. R. Martin onnistui luomaan näin vangitsevan tarinan?  Reunamerkintöjä tuttuun maailmaan Jokainen tarinankertoja tietää, että hyvän tarinan on tunnuttava tutulta. Tulen ja jään laulussa yhtymä

Edellisessä blogimerkinnässäni viittasin lyhyesti Timo Soinin uutuuskirjaan Yhden miehen enemmistö (2021). Kyseessä on Soinin kolmas muistelmateos, aiemmat ovat Maisterisjätkä (2008) ja Peruspomo (2014). Trilogia muodostaa hienon kaaren: Soinin suosion aamunkoitto (2008), aurinkoinen keskipäivä (2014) ja hiipuva iltarusko (2021). Paneudun tässä tekstissä iltaruskoon, Yhden miehen enemmistöön . Sen keskiössä on Soinin ulkoministerikausi, 2015-2019. Kirja jää kiitospuheeksi Yhden miehen enemmistöä on vaikea kehua. Keskeinen sisältö on lähinnä kiittellä nimeltä kaikkia, joiden kanssa Soini on tehnyt töitä. Useimmat nimistä eivät sano lukijalle mitään. Tuntuu, että Soini ei suuntaa kirjaansa suurelle yleisölle vaan lähipiirilleen. Ehkä mallia on haettu Barack Obaman muistelmateoksesta Luvattu maa (2020). Sekin on namedroppailun ilotulitusta. Kiittely vie palstatilaa oikeasti kiinnostavalta sisällöltä. Esimerkiksi suurten ulkopoliittisten tapahtumien analysointi jää niukaksi. Mitä Soin

Luen Timo Soinin uutuuskirjaa Yhden miehen enemmistö (2021). Soinin tarina on kieltämättä monumentaalinen. Hän on myös kelpo kirjoittaja, joskin vetää soinimaisen tyylinsä välillä överiksi ja toistelee itseään. Kuitenkin kun Timo Soinin kaltainen hahmo jotain suvaitsee kirjoittaa, kustantajat ovat sitä oikopäätä havittelemassa. Julkkis on kirjabisnekselle riskitön diili. Tunnetun ihmisen kirjoittama teos on jo puoliksi myynyt itsensä. Tällaisessa bisneslogiikassa on ongelmansa. Kauppojen hyllyille saattaa ilmestyä heikkolaatuistakin tavaraa. Esimerkiksi Arto Paasilinna, Kalle Isokallio ja jopa Jack London ovat suuren nimensä turvin suoltaneet ilmoille surkeita teoksia. Oma lukunsa ovat julkisuuden henkilöt, kuten poliitikot, joiden kirjojen ainoa ansio on se, että kirjoittaja on tunnettu poliitikko. Presidenteistä Mauno Koivisto oli kirjoittajana kuivakammasta päästä, eikä esimerkiksi hänen Venäjän idea -teoksensa (2000) ole ansiokas edes sisällöllisesti. Sauli Niinistö panee hieman

Työväenluokkainen merimies rakastuu porvaristyttöön. Voiko romaanille keksiä kliseisempää lähtökohtaa? Ehkei, mutta kun taitava kirjailija käsittelee suuria kysymyksiä, hän antaa niille helposti lähestyttävän muodon. Yhdysvaltalaisen Jack Londonin Martin Eden (1909) on rakkaustarina. Meriltä palannut parikymppinen, kouluja käymätön nimihahmo Martin Eden päätyy kohtalon oikusta päivälliselle sanfransiscolaisen Morsen porvarisperheen luokse. Martin rakastuu ensi silmäyksellä Morsen tyttäreen, Ruthiin. Ainoa keino tulla Ruthin arvoiseksi on nousta työväenluokasta, hankkia sivistys ja omaisuus. Martin lukee ja opiskelee kiivaasti, kärsii nälkää ja puutetta, kirjoittaa ja yrittää saada kirjoituksiaan kaupaksi. Martin aloittaa pohjalta, ja lopulta maailma palkitsee hänet. Mutta Martin kapuaa liian korkealle – ja liian nopeasti. Koirien haukahtelua ja marakattien pölpötystä Martin Eden on Jack Londonin omakuva. Teoksessa on monia teemoja, jotka olivat amerikkalaisessa yhteiskunnassa riepote

Työillallisella saksalaisten tutkijoiden kanssa tuli kirjallisuus puheeksi. Tieteen ja kulttuurin historiallisen suurvallan edustajat mainitsivat lempikirjailijakseen Stephen Kingin. Utelin, oletteko lukeneet saksalaisia klassikoita, esimerkiksi Thomas Mannia. He eivät tienneet Mannin teoksista kuin Buddenbrookit . Sitä piti lukea koulussa. Thomas Mannin (1875-1955) vuonna 1901 julkaistu esikoisteos Buddenbrookit on kuin alkuräjähdys hänen monumentaaliselle uralleen kirjailijana. Buddenbrookit on kuvaus 1800-luvun saksalaisen porvarissäädyn elämäntavasta, jossa ulkoisen statuksen ” keeping up appearances ” -henkinen ylläpito on kaikki kaikessa. Teoksessa esitetään kaunokirjallisesti sama ilmiö, josta saksalainen kulutussosiologi Thorstein Veblen kirjoitti vuonna 1899 maailmankuulun Joutilas luokka -kirjansa. Nykypäivän keskiluokkaista kulutuskulttuuria voidaan pitää 1800-luvun porvarillisen elämäntavan jatkumona. Porvarit tekivät ahkerasti töitä. Ylijäämällä he hankkivat mukavuuksia

Lopetin blogikirjoitukseni Järjestelmät vyöryvät Venäjälle kysymykseen, mitä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisestä kaaoksesta on 2000-luvulla syntynyt. Toimittaja Kalle Kniivilän teos  Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö (2014, suom. 2016) on journalistisesti kirjoitettu, pokkarimainen ajankohtaiskatsaus Venäjän 2000- ja 2010-lukuihin.  Kuten ajankohtaiskatsaukset yleensä, Kniivilänkin kirja on vanhentunut nopeasti. Toisaalta muutaman vuoden ikäisenä aikalaisdokumenttina teos antaa välähdyksen siitä, miten vauhdikkaasti mielikuvamme itänaapurista elävät. Kirjoitushetkellä pinnalla olivat Pussy Riot, homopropagandalaki ja Sotšin talviolympialaiset. Ukrainan kriisistä puhuttiin paljon vähemmän. Vladimir Putinin odotettiin luopuvan vallasta viimeistään 2024, kuten perustuslaki määräsi. Nyt tiedämme, että hän voi jatkaa vuoteen 2036. Kirjoitusajankohta huomioon ottaen teos näyttää journalistisen tietokirjallisuuden parhaat puolet. Kalle Kniivilä reissasi kirjaa varten ympäri maa

Oletko koskaan kuullut ihmisestä, joka ei tunne nimeä Walt Disney ? Walt Disney (1901-1966) oli omaa nimeään kantavan viihdeteollisuusyrityksen perustaja. Nimi lakkasi jo Disneyn elinaikana tarkoittamasta vain yhtä ihmistä. Walt Disneystä tuli brändi ja nimitys maailman mahtavimman viihdeimperiumin luomalle todellisuudelle. Mutta herra Walt Disney – hän ja hänen mielikuvituksensa – oli silti kaiken takana. Luin Bob Thomasin vuonna 1976 kirjoittaman Walt Disneyn elämäkerran. Teos on asiasisällöllisesti seikkaperäinen ja esittää Disneyn myönteisessä, jopa ihannoivassa valossa. Siksi silmäilin Thomasin teoksen rinnalla myös Neil Gablerin laajempaa Disney-elämäkertaa (2006). Gabler piirsi Disneystä kriittisemmän kuvan. Elämänkerturien yleisviesti on kuitenkin yhtäpitävä. Walt Disney aloitti ja kehitti jotain oikeasti kauaskantoista. Kuten Thomasin siteeraama Disneyn muistokirjoitus vuodelta 1966 havainnollistaa: ”Todennäköisesti hän pystyi parantamaan tai ainakin lohduttamaan huolestuneita