Tekstit

Buddenbrookien tragedia on nykyihmisen arkea

Kuva
Työillallisella saksalaisten tutkijoiden kanssa tuli kirjallisuus puheeksi. Tieteen ja kulttuurin historiallisen suurvallan edustajat mainitsivat lempikirjailijakseen Stephen Kingin. Utelin, oletteko lukeneet saksalaisia klassikoita, esimerkiksi Thomas Mannia. He eivät tienneet Mannin teoksista kuin Buddenbrookit . Sitä piti lukea koulussa. Thomas Mannin (1875-1955) vuonna 1901 julkaistu esikoisteos Buddenbrookit on kuin alkuräjähdys hänen monumentaaliselle uralleen kirjailijana. Buddenbrookit on kuvaus 1800-luvun saksalaisen porvarissäädyn elämäntavasta, jossa ulkoisen statuksen ” keeping up appearances ” -henkinen ylläpito on kaikki kaikessa. Teoksessa esitetään kaunokirjallisesti sama ilmiö, josta saksalainen kulutussosiologi Thorstein Veblen kirjoitti vuonna 1899 maailmankuulun Joutilas luokka -kirjansa. Nykypäivän keskiluokkaista kulutuskulttuuria voidaan pitää 1800-luvun porvarillisen elämäntavan jatkumona. Porvarit tekivät ahkerasti töitä. Ylijäämällä he hankkivat mukavuuksia

Journalistin tutkimusmatka Venäjälle

Kuva
Lopetin blogikirjoitukseni Järjestelmät vyöryvät Venäjälle kysymykseen, mitä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisestä kaaoksesta on 2000-luvulla syntynyt. Toimittaja Kalle Kniivilän teos  Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö (2014, suom. 2016) on journalistisesti kirjoitettu, pokkarimainen ajankohtaiskatsaus Venäjän 2000- ja 2010-lukuihin.  Kuten ajankohtaiskatsaukset yleensä, Kniivilänkin kirja on vanhentunut nopeasti. Toisaalta muutaman vuoden ikäisenä aikalaisdokumenttina teos antaa välähdyksen siitä, miten vauhdikkaasti mielikuvamme itänaapurista elävät. Kirjoitushetkellä pinnalla olivat Pussy Riot, homopropagandalaki ja Sotšin talviolympialaiset. Ukrainan kriisistä puhuttiin paljon vähemmän. Vladimir Putinin odotettiin luopuvan vallasta viimeistään 2024, kuten perustuslaki määräsi. Nyt tiedämme, että hän voi jatkaa vuoteen 2036. Kirjoitusajankohta huomioon ottaen teos näyttää journalistisen tietokirjallisuuden parhaat puolet. Kalle Kniivilä reissasi kirjaa varten ympäri maa

Walt Disney piti sormensa ihmiskunnan valtimolla

Kuva
Oletko koskaan kuullut ihmisestä, joka ei tunne nimeä Walt Disney ? Walt Disney (1901-1966) oli omaa nimeään kantavan viihdeteollisuusyrityksen perustaja. Nimi lakkasi jo Disneyn elinaikana tarkoittamasta vain yhtä ihmistä. Walt Disneystä tuli brändi ja nimitys maailman mahtavimman viihdeimperiumin luomalle todellisuudelle. Mutta herra Walt Disney – hän ja hänen mielikuvituksensa – oli silti kaiken takana. Luin Bob Thomasin vuonna 1976 kirjoittaman Walt Disneyn elämäkerran. Teos on asiasisällöllisesti seikkaperäinen ja esittää Disneyn myönteisessä, jopa ihannoivassa valossa. Siksi silmäilin Thomasin teoksen rinnalla myös Neil Gablerin laajempaa Disney-elämäkertaa (2006). Gabler piirsi Disneystä kriittisemmän kuvan. Elämänkerturien yleisviesti on kuitenkin yhtäpitävä. Walt Disney aloitti ja kehitti jotain oikeasti kauaskantoista. Kuten Thomasin siteeraama Disneyn muistokirjoitus vuodelta 1966 havainnollistaa: ”Todennäköisesti hän pystyi parantamaan tai ainakin lohduttamaan huolestuneita

Mitä Pentti Linkola tiesi sivistyksestä?

Kuva
Pentti Linkola kuuluu Suomen lähihistorian tunnetuimpiin ajattelijoihin. Mielikuva hänestä on ristiriitainen. Usein Linkolasta esitetään vain hänen ympäristöradikaali puolensa. Hänen sukutaustansa oli kuitenkin porvarillinen intelligentsia. Pentti Linkola jatkoi tätä sivistysperinnettä, mutta hän teki sen omalla tavallaan. Linkolan kirjoituskokoelma Voisiko elämä voittaa (2004) sisältää vuonna 2000 kirjoitetun, puhuttelevan tekstin ”Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä”. Sivistyksen käsitettä nostalgisoiva pakina rakentuu ”vanhan sivistyneistön” ja ”rappeutuneen nykyihmisen” väliselle vastakkainasettelulle. Vanha sivistyneistö – ja sen täsmällinen vastakohta Vanhalla sivistyneistöllä Linkola tarkoittaa 1900-luvun alkupuolella vaikuttanutta yhteiskuntaluokkaa. Luokkaan kuului koulutettua väkeä ja lukeneistoa, joiden elämää Linkolan mukaan ohjasivat ihanteet korkeakulttuurin luomisesta, ”toimintakenttänä kansakunta, ihmiskunta, parhaassa tapauksessa luomakunta.” (s. 238). Tä

Bertrand Russell ja hänen heikkolahjaiset lukijansa

Kuva
Mikä on mielikuvani filosofi Bertrand Russellista? No, Russell on kuin brittiläisen kulttuurievoluution viimeinen lenkki. Häneen pakkautuivat kaikki ne ylevät ominaisuudet, jotka puolta maailmaa vuosisatoja hallinnut Englannin imperiumi synnytti. Brittiläinen sivistys saavutti korkeimman tasonsa Bertrand Russellin olomuodossa. Mielikuvissa on joskus hiukan totuutta. Ainakaan Bertrand Russell ei aktiivisesti hillinnyt imagoaan aristokraattisena älykkönä. Osa reseptiä oli hänen pakahduttava itsetietoisuutensa. Se tuli esille muun muassa silloin, kun Russell vuonna 1950 matkusti Ruotsiin vastaanottamaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Omaelämäkerrassaan hän – kaikessa vaatimattomuudessaan – vertaa itseään kehenkäs muuhun kuin uuden ajan filosofian isään, René Descartesiin. ”Kun minut kutsuttiin Tukholmaan vuoden 1950 lopussa vastaanottamaan Nobelin palkintoa – – minua pelotti, koska muistin että tarkalleen kolmesataa vuotta aikaisemmin Descartes oli kutsuttu Skandinavian talveen kuningatar

Tervetuloa laaduttomaan yhteiskuntaan

Kuva
Filosofian lukeminen vaatii kärsivällisyyttä. Näin on silloinkin, kun kyseessä on filosofinen romaani – esimerkiksi Robert M. Pirsigin Zen ja Moottoripyörän kunnossapito (1974). Päähenkilö, joka esitellään nimellä Faidros, tekee kirjassa moottoripyörämatkan Yhdysvaltain preerioiden halki nuoren poikansa kanssa. Yksinkertainen matkakirjamaisuus tarjoaa puitteet teoksen todelliselle sisällölle: filosofiselle pohdinnalle laadun käsitteestä. Montako terälehteä on kukassa? Laatu (kvaliteetti) ja määrä (kvantiteetti) ovat filosofian peruskäsitteitä. Niiden välillä vallitsee perustavanlaatuinen ja kauaskantoinen jännite. Määrää voi mitata, laatua ei. Voimme helposti laskea, kuinka monta terälehteä kauniissa kukassa on, mutta voimmeko laskea, kuinka kaunis kukka on? Ihmis- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on pitkälti pyrkimystä muuttaa tutkittavia ilmiöitä mitattavaan muotoon. Milloin kehitetään mittareita elämänlaadulle, milloin onnellisuudelle, milloin asiakastyytyväisyydelle. Tämä on h

Suurta yleisöä ei tarvita mihinkään

Kuva
Aikakautemme henki on massoihin vetoaminen. Kirjallisessa, tieteellisessä ja esittävässä työssä menestystä mitataan sillä, kuinka monta ihmistä tuotos on tavoittanut. Oman bloggailuni tavoite ei ole saada massoittain lukijoita. Saan tehdä sitä kylliksi työssäni. Olen ehkä hurskasteleva kapinallinen, mutta olen rationalisoinut valintaani muutamien arvovaltaisten ajattelijoiden tukemana. Esittelen heistä kolme. Charles Darwin Kun Darwin vuonna 1859 julkaisi evoluutioteoriaa esittelevän Lajien synty -kirjansa, nousi aikamoinen mekkala – aikansa Twitter-myrsky. Lehtien palstat ja julkiset keskustelut täyttyivät kiivaista kannanotoista. Mutta Darwinia ei näkynyt missään. ”Darwin ei pitänyt julkisesta väittelystä vaan inhosi keskustelutilanteita, joissa hänen kunniansa tai rehellisyytensä voisi tulla kyseenalaistetuksi. Hän pysyi mieluummin taka-alalla kotinsa rauhassa ja antoi toisten heiluttaa lippua tarmokkaammin kuin mihin hän itse koki pystyvänsä", kirjoittaa historioitsija Janet

Lintuharrastuksen myrkyllinen historia

Kuva
Suosiotaan kasvattavasta lintuharrastuksesta on kirjoitettu paljon kirjoja. Ehkä mieleenpainuvin on Matti Koivulan ja Jan Södersvedin Ornimisen sietämätön keveys (1996). Ornimisen sietämätön keveys  on vitsikirja, joka piirtää ironisen kuvan lintuharrastajasta, ornista. Teos on suunnattu aktiiviharrastajille, ei niinkään harrastusyhteisön ulkopuolisille. Oikealle yleisölle lukukokemus on erittäin virkistävä. Lintuharrastajien originelleille tavoille, peräänantamattomalle intohimolle ja eskapistisille fantasioille irvaileminen naurattaa lukijalta kyyneleet silmistä. Teoksen tyyli on yliampuvan karrikoiva, sen ymmärtää kuka tahansa lukija. Karrikointi on kuitenkin määritelmällisesti todellisten ominaisuuksien liioittelua. Ornimisen sietämätön keveys ei ole huuhaata. Teoksella on todellisuuspohja, ja sen on kirjoittanut kaksi asioista perillä olevaa, aktiivista lintuharrastajaa. Lisäksi kirja on saavuttanut kohderyhmänsä keskuudessa jonkinlaisen kulttimaineen. Se paitsi kuvaa, myös luo j

Kapteeni Haddock on raitistuva alkoholisti

Kuva
Olen lukenut Tinttejä lapsesta asti. Belgialaisen Hergén Tintti-sarjakuvat sopivat miltei kaikenikäisille. Pieniin lapsiin vetoavat sarjakuvien seikkailuelementit: kuuraketit, sukellusveneet ja merirosvolaivat. Yksinkertainen piirrosjälki tekee lukukokemuksesta helpon kenelle tahansa. Vanhempien lasten ja nuorten mielenkiinto säilyy monipuolisten juonirakenteiden ansiosta. Aikuisiin vetoaa Hergén kyky stereotypisoida erilaisia hahmoja, ihmissuhteita ja kulttuureja. Hergéä voi hyvällä syyllä sanoa sarjakuvataiteen suurmestariksi. Sarjakuvien toiselle päähenkilölle kapteeni Haddockille sattuu miltei joka sivulla jokin kömmähdys. Hän on sarjan klovni, vaikka esimerkiksi Dupondteihin verrattuna hänen roolinsa tarinan kehkeytymisessä on usein ratkaiseva. Haddockin mekastaessa itse Tinttikin on lukijalle lähinnä välttämätön paha. Nuorempana tyydyin naureskelemaan Haddockin kommelluksille. Nyttemmin olen analysoinut, mihin hahmon huumoriarvo perustuu. Kapteeni Haddock jakaa yllättävän paljon

Titanic upposi Turussakin

Kuva
Viisi vuotta sitten poimin isoäitini kirjahyllystä ikivanhan paperikantisen kirjasen. Kyseessä oli W. M. Thayerin kirjoittama Abraham Lincolnin elämäkerta, julkaistu suomeksi vuonna 1902.  Kirjan sisäkanteen oli kauniilla käsialalla kirjoitettu isoäitini isän nimi ”F. Nurmi” ja päivämäärä, 20. toukokuuta 1912. Riemastuttavaa oli, että 354-sivuisen kirjasen sivut oli leikattu auki vain sivulle 34 sivulle asti. Lincolnin elämäkerta oli pyörinyt sukumme kirjahyllyissä yli sata vuotta – eikä kukaan ollut sitä lukenut. Kolme sukupolvea myöhemmin lukukokemus oli kiehtova. Teos piirtää kliseistä kuvaa Amerikasta maana, jossa ahkeralla työnteolla kuka tahansa pärjää. Ajattelen mielelläni, että juuri tämä teos sai jonkun suomalaisnuoren innostumaan Amerikan-siirtolaisuudesta. Isoäitini isän Frans Nurmen onni löytyi kuitenkin lähempää. Hän teki uransa suutarimestarina Turussa. Vain kuukautta ennen kuin Frans Nurmi oli signeerannut kirjansa, olivat sanomalehdet ympäri maailmaa hehkuttaneet suurta

Mitä sadomasokismi oikeasti on?

Sadomasokistisesta seksuaalisuudesta on viime vuosina puhuttu paljon. Sadomasokismin keskeiset käsitteet – sadismi ja masokismi – ymmärretään kuitenkin usein turhan suppeasti. Humanistifilosofi, psykoanalyytikko Erich Fromm on uransa aikana ollut hyvin tuottelias kirjailija. Monet Frommin sosiologisista, psykologisista ja valtio-opillisista argumenteistaan epäilemättä sortuvat kriittisen arvioinnin edessä. Mutta minä pidän tätä rohkeaa tunkeutumista tieteenalojen rajavyöhykkeiden yli Frommin vahvuutena. Kuten moni muukin psykoanalyysin klassikko, myös Fromm osaa maalata isolla pensselillä. Kirjassaan Ihmisen osa (1947, suom. 1965) Erich Fromm ottaa luuppinsa alle sadomasokismin. Käsiteanalyysi on valaiseva. Tavallinen kaduntallaaja sanoo, että sadismi on nautintoa toisen ihmisen kivusta, masokismi nautintoa omasta kivusta. Seksin yhteydessä kysymys olisi siis valtaleikistä, jossa kivulla kontrolloiminen on keskiössä. Fromm kuitenkin nostaa lentokorkeutta. Sadomasokismi kytkeytyy symbio

Järjestelmät vyöryvät Venäjälle

Kuva
Suomalaiset ovat maailmalla tunnettuja Venäjä-asiantuntijuudestaan. Ehkä meillä kabineteissa jotain ymmärrystä onkin. Silti tavallisten tallaajien Venäjä-tiedot ovat hataria. En muista, että koulussa venäläistä kulttuuria olisi kovin syvämietteisesti käsitelty. Olen hiljattain lukenut kaksi hyvin erilaista romaania Venäjästä. Molempien teemana on maan yhteiskunnallinen murros: aluksi 1920-luvulla, kun kommunistinen valta vakiintui, ja myöhemmin 1990-luvulla, kun kommunistinen valta rappeutui. Juri Rytheu: Tie seestyvään aamuun (1968) Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu (2013) Kommunismi Yhdysvaltain takaportilla Juri Rytheu (1930-2008) on Koillis-Siperian tšuktšien alkuperäiskansaan kuuluva kirjailija, Neuvostoliiton tundralla syntynyt turkismetsästäjän poika. Lukijan kannalta lähtökohta on herkullinen. Miten tällainen ihminen näkee maailman? Tie seestyvään aamuun kertoo kanadalaisesta merimiehestä Johnista, joka vuonna 1910 jää toveriensa hylkäämänä eristäytyneen tšuktšiheimo

Viro on maailman keskus

Kuva
Noin 2500 vuotta sitten Pohjois-Euroopan taivaan valaisi tulipallo. Kyseessä ei ollut mikään pikku tähdenlento vaan todellinen räjähdys. Harvinainen luonnontapahtuma tunnetaan nykyään Kaalijärven katastrofina . Se jätti jälkeensä kraatterin, joka on Viron Saarenmaan tunnetuimpia nähtävyyksiä. Kraatteri ei ole kuitenkaan meteoriitin ainoa jälki. Mullistus jäi kollektiiviseen muistiin. Pohjolan ikivanhat kansantarut, mukaan lukien Kalevala ja Viron Kalevipoeg, sisältävät kutkuttavia viittauksia taivaan häikäisseeseen tulipalloon. Nämä viitteet inspiroivat 1970-luvulla Viron entistä presidenttiä, Lennart Mereä. Ennen poliitikon uraansa Meri tuli tunnetuksi elokuvantekijänä, historioitsijana ja jopa tutkimusmatkailijana. Meren tunnetuin teos Hopeanvalkea – Matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folkore (1983)   kaivautuu syvälle Viron myyttiseen historiaan, mukaan lukien Kaalijärven katastrofi. Hopeanvalkea on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Luin teoksen yli kaksi vuotta sitte

Loistavan lastenkirjan ominaisuuksia

Kohtapuoliin viisivuotias poikani jaksaa jo mainiosti kuunnella pitkiäkin tarinoita. Olen loppukesän aikana lukenut hänen kanssaan kaksi tunnettua Astrid Lindgrenin teosta. Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (1955) Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (1973) Lindgren rakentaa mestarillisesti jännitteisiä ja tiivistyviä juonikuvioita, joissa yksinkertainen hyvän ja pahan vastakkainasettelu vangitsee pienenkin lapsen huomion. Kirjojen keskiössä olevat haavoittuneet perhesuhteet sekä maailman turvattomuutta heijasteleva symboliikka puolestaan ylläpitävät aikuisen mielenkiintoa. Mio, poikani Mio on kokonaisuutena suoraviivaisempi kuin Veljeni Leijonamieli. Siksi jälkimmäinen saattaa upota paremmin vasta hieman vanhemmille lapsille. Kimmokkeeni lukea Lindgreniä omille lapsilleni on pitkälti nostalginen. Näitähän minullekin luettiin. Juonikuviot olivat jo haalistuneet mielestäni, joten lukukokemukset olivat kuin palkitseva mieleenpalauttamisprosessi. Nostalgia on tieteellisesti hyvin tunnett

Hotakaisen tarina on jo kerrottu

Uutuuskirjoja lukevat kaikki. Niistä tehdään paljon arvosteluja ja analyysejä. Minä olen joskus umpimielinen. Haluan pakkomielteisesti löytää jotain, mihin valtavirta ei kiinnitä huomiota. Siksi en välitä kirjauutuuksista. Kaivelen syvempää. Kari Hotakaisen kirjan  Tarina  kuitenkin luin julkaisusyksynä 2020. Kieltämättä nautin Hotakaisen kerronnasta. Dystooppinen synkkyys yhdistyy siinä pisteliääseen satiiriin ja liioiteltuihin ihmiskuvauksiin. Kirjan perusidea on kriittisyys brändäystä kohtaan. Kuluttajien suosiota tavoittelevat yritykset brändäävät tuotteilleen merkityksiä, joiden takana on vain raadollinen todellisuus. Esimerkiksi: ”Sikaa oli ammuttu päähän .357 Magnum -revolverilla, se oli rojahtanut veriselle betonilattialle, potkinut siinä vielä hetken, sitten nytkähtänyt hengettömäksi. Se oli nostettu pystyyn, halkaistu ja paloiteltu osiin, haudutettu uunissa, kunnes siasta oli tullut niin pehmeää, että siitä saattoi nyhtää riekaleita viestintätoimiston ihmisille, jotka olivat

Kalpeanaamat ja heidän tautinsa

Kuva
Olen jo pitkään paneutunut Amerikan historiaan. Osansa tästä kiinnostuksesta on saanut intiaanien historia. Olen hiljattain lukenut aiheesta kaksi vaikuttavaa teosta. Dee Brown (1970): Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen Charles C. Mann (2011): 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta Dee Brownin (1970) kirja on tutkielma Yhdysvaltain Lännen valloituksesta (v. 1860-1890) – intiaanien näkökulmasta. Yhdysvalloissa Lännen valloitus nähdään yleensä myyttisenä ja jopa kunniakkaana. Intiaanien näkökulma on lähinnä julma ja raadollinen. Uudisasukkaat ja heitä tukevat sotavoimat murskasivat, tappoivat ja raiskasivat heimon toisensa jälkeen. Kalpeanaama oli yksiselitteisesti paha, ja intiaanit olivat uhreja. Näkökulma laajenee Charles C. Mannin (2011) teoksessa. Kirja on tieteellisen journalismin voimannäyte intiaanien yhteiskunnista ennen eurooppalaisten saapumista 1500-luvulla. Nämä yhteiskunnat olivat usein kukoistavia, runsasväkisiä ja teknisesti sekä henkisesti edistyneitä. "Ajattele, miten ri