Kun Nero murskasi kristityt, häviäjästä tuli voittaja

Islamin alkuhistoriaa käsitelleen Saatanallisten säkeiden jälkeen tutustuin kristinuskon alkuhistoriaan. Luin puolalaisen Nobel-kirjailija Henryk Sienkiewiczin klassikkoteoksen Quo Vadis (1896).

Quo Vadis sijoittuu keisari Neron ajan Roomaan, 60-luvulle ajanlaskumme alun jälkeen. Vauraudessaan rypevä, moraalisesti turmeltunut Rooman eliitti ottaa yhteen vähäosaisia houkuttelevan uuden itämaisen lahkon, kristinuskon, kanssa.

Kristinuskon hämmästyttävä idea

Quo Vadiksen juoneen on punottu romanssi roomalaisylimys Vinitiuksen ja nykyisen Puolan alueelta kotoisin olevan barbaariprinsessa Lygian välille.

Lygia on harras kristitty. Vinitiukselle selvenee, ”että juuri tuo oppi oli puettanut Lygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se oli hänen sydämeensä sytyttänyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon rinnalle hellyyden, se oli tehnyt Lygian hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa.” (s. 225) Niinpä myös raaka ja ahne patriisi luopuu itsekkyydestään ja kääntyy kristinuskoon.

Lygian ja Vinitiuksen rakkaustarina on lattea. Kuitenkin koko teoksessa on kysymys rakkauden ja raakuuden taistosta. Sotaisassa Roomassa kristinuskon tarjoama armo ja välittäminen olivat jotain hämmentävää. Vanhat antiikin jumalat olivat käyneet merkityksettömiksi. Stoalaisuus oli kuivaa ja tunteetonta. Sorrettuja ja vähäosaisia oli paljon.

Kristuksen sanomalle oli otollinen markkinarako. Käännynnäisiä alkoi pulpahdella joka kadunkulmasta – eikä se miellyttänyt Rooman eliittiä. Kristityt kerettiläisethän kieltäytyivät tunnustamasta keisaria jumalaksi.

Imperiumin vastaisku

Rooman imperiumin huipulla istui kaikkivaltias keisari Nero. Historiankirjoittajat ovat antiikista asti mustamaalanneet häntä. Myös Sienkiewicz tekee Nerosta romaaninsa pääantagonistin.

Kertomuksen Nero on mielipuolinen, raaka ja oikutteleva mies, joka uppoutuu taiteisiin ja jolle hurraava yleisö on kaikki kaikessa. Hän haluaa järjestää vuosisadan show’n ja komentaa kätyreitään polttamaan valtakuntansa pääkaupungin.

”Rooman entisyys, Rooman henki paloi poroksi, mutta Caesar itse seisoi luuttu kädessä ja kasvoillaan traagillisen näyttelijän naamio. Hän ei ajatellut häviävää isänmaataan, vaan runorakennetta ja sanoja, joilla parhaiten voisi kuvata hävitystä, herättää suurinta hämmästystä ja parhaiden saada yleisön puhkeamaan kättentaputuksiin.” (s. 359)

Kun kotinsa ja omaisuutensa menettänyt, nälkiintynyt ja tautinen kansakunta osoitti suosion sijasta raivoa, Neron neuvonantajilla oli ratkaisu pulmaan.

”Kuule minua, Caesar, sillä nyt saatan kertoa sinulle keksineeni keinon. Kansa vaatii kostoa ja uhria, mutta sille ei riitä yksi uhri, se tahtoo tuhansia. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Kristuksesta, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana? Tiedätkö, keitä kristityt ovat? Enkö ole kertonut sinulle heidän rikoksistaan, heidän hulluista juhlamenoistaan ja heidän ennustuksistaan, joiden mukaan maailma hukkuu tuleen?” (s. 376)

Niin alkoivat sirkushuvit, joissa Rooman rahvasta ruokittiin kristittyjen verellä.

Keisarin karhunpalvelus valtakunnalleen

Sienkiewicz kuvailee yksityiskohtaisesti Neron hovin organisoimia kidutuksia ja teurastuksia – Quo Vadiksen koko loppupuoli keskittyy niihin. Niinikään yksityiskohtaisesti kuvataan kristittyjen suhtautumista heihin kohdistuviin raakuuksiin.

”Voitteko väittää heidän kuolevan pahantekijöiden lailla? Ei! He kuolevat sillä lailla, että pahantekijöinä täytyy pitää niitä, jotka ovat tuominneet heidät kuolemaan, so. meitä ja koko Rooman kansaa.” (s. 467)

Sienkiewicz havainnollistaa kristinuskon ylevyyttä verrattuna Rooman maalliseen valtaan. Vainoista muodostui kristinuskon tarinan keskeinen aines, luonteva jatko-osa Jeesuksen kärsimyksille.

Massojen myötätunto on sorretun puolella. Vielä 2000 vuotta myöhemmin keisari Nero muistetaan konnana, marttyyrikuoleman kärsineet kristityt sankareina. Heidän etunenässään oli apostoli Pietari, joka ristiinnaulittiin Rooman kukkuloilla.

”Pietari seisoi sotamiesten ympäröimänä ja katseli Roomaa niinkuin valtias ja kuningas katselee perintömaataan. ’Olet lunastettu ja olet minun’, lausui hän sille. Mutta ei kukaan sotamiehistä, jotka kaivoivat kuoppaa ristiä varten, eikä edes kukaan uskonveljistä saattanut aavistaa, että heidän keskellään seisoi kaupungin todellinen haltija, että Caesarit tulivat vaihtumaan ja barbaarilaumat menemään menojaan, mutta että tuo vanhus oli täällä hallitseva lakkaamatta.” (s. 523)

Heikko onkin vahva. Siinä kristinuskon tenho.