Kaiken asiantuntija Esko Valtaoja

”Esko Valtaoja on hassu ukko”, sanoi tuntemani evoluutiobiologi. Häntä suututti. Yle oli tehnyt evoluutiosta jutun. Asiantuntijana oli avaruustähtitieteen professori.

Valtaoja oli hiljattain julkaissut teoksensa Kaiken käsikirja (2012). Se on hänen yrityksensä ”tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä" (s. 212). Siis kaikki olennainen. Kunnianhimoista!

Media oli alkanut pitää Valtaojaa tieteen yleisenä äänitorvena. Mies sopi kommentoimaan mitä tahansa: evoluutiota, kulttuurihistoriaa, demokratiaa tai ilmastonmuutosta.

Valtaoja ei epäröinyt täyttää tarjottua ilmatilaa.

Tähtitieteilijä ylentää itsensä Lucretiukseksi

Esko Valtaoja on ollut kirjallisesti tuottelias. Hänen esikoiskirjansa, Kotona maailmankaikkeudessa (2001), on Tieto-Finlandia-voittaja. Keskiössä ovat hänen tieteenalansa rajaseudut. Onko muualla avaruudessa elämää?

Myöhemmin ote lipsuu. Tulevaisuutta käsittelevä Avoin tie (2004) on lennokas. Valtaoja viipyilee yhteiskuntatieteilijöiden tontilla pitkään ja pätevyyden puutetta kokematta. Suurisanaisen Kaiken käsikirjan (2012) jälkeen Valtaoja palaa lestiinsä teoksellaan Avaruudesta (2019). Siinäkin hän asemoi itsensä mahtipontisesti. Kirjan nimi viittaa antiikin runoilija Lucretiuksen Maailmankaikkeudesta-teokseen.

Tieteen kansanomaistamisessa ei ole mitään väärää. Tieteentekijälle itselleen se on kuitenkin vaarallinen tie. Tutkija on akateemisesti tunnustettu asiantuntija vain omalla kapealla alallaan. Popularisointi vaatii kokonaisuuksien tarkastelua. Tällöin pitää astua alueille, joista ei niin paljoa tiedä.

Jos menee liian usein liian pitkälle, kutsutaan hassuksi ukoksi. Sitten rapautuu akateeminen uskottavuus. Paras kuulemani sanaleikki: Tutkija pysyköön kaidalla tiellä, ettei suistu valtaojaan.

Mutta mitä akateemisesta lukeneistosta, kun rahvas hurraa!

Lystikkään professorin tenho

Valtaojan suosio – joka Sannikan jälkeen tosin sai kolhun – perustuu hänen olemukseensa. Parta, lystikkyys ja itseironia yhdistettynä nöyrään pohdiskelevuuteen kiihottavat mielikuvia viisaudesta.

Tähtitieteilijä Esko Valtaoja on hyvin arkkityyppinen.

Carl Jungin tunnetun teorian mukaan arkkityypit ovat hahmoja, jotka tunnetaan kulttuurista riippumatta. Niitä voivat olla köyhä puunhakkaaja, viisas professori, paha äitipuoli – tai vaikka Valtaojaa erehdyttävästi muistuttava sympaattinen, lapsenmielinen ja utelias Rölli-peikko.

Arkkityyppi pysyy samana, mutta siitä on loputtomasti muunnelmia. Mitä puhtaammin jokin arkkityyppi ihmisessä ilmenee, sitä voimakkaammin hän meitä kiehtoo. Sellaisessa ihmisessä on tarttumapintaa. Jos joku muistuttaa viisasta professoria, luulemme jo tietävämme, millainen hän on ihmisenä. Ilmiötä kutsutaan transferenssiksi eli tunteensiirroksi.

Mitä jos tällainen hahmo esiintyy mediassa puhumassa evoluutiosta?

Avaruustähtitieteilijä ei tunne biologian keskusteluja samoin kuin evoluutiobiologi. Arkkityypin pauloihin joutunut yleisö ei sitä aina käsitä. Koska Esko Valtaoja vaikuttaa viisaalta tiedemieheltä, häntä kuunnellaan kaikessa. Jopa silloin, kun hän sanoo n-sanan.

Ei ehkä pitäisi.