Journalistin tutkimusmatka Venäjälle

Lopetin blogikirjoitukseni Järjestelmät vyöryvät Venäjälle kysymykseen, mitä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisestä kaaoksesta on 2000-luvulla syntynyt.

Toimittaja Kalle Kniivilän teos Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö (2014, suom. 2016) on journalistisesti kirjoitettu, pokkarimainen ajankohtaiskatsaus Venäjän 2000- ja 2010-lukuihin. 

Kuten ajankohtaiskatsaukset yleensä, Kniivilänkin kirja on vanhentunut nopeasti. Toisaalta muutaman vuoden ikäisenä aikalaisdokumenttina teos antaa välähdyksen siitä, miten vauhdikkaasti mielikuvamme itänaapurista elävät. Kirjoitushetkellä pinnalla olivat Pussy Riot, homopropagandalaki ja Sotšin talviolympialaiset. Ukrainan kriisistä puhuttiin paljon vähemmän. Vladimir Putinin odotettiin luopuvan vallasta viimeistään 2024, kuten perustuslaki määräsi. Nyt tiedämme, että hän voi jatkaa vuoteen 2036.

Kirjoitusajankohta huomioon ottaen teos näyttää journalistisen tietokirjallisuuden parhaat puolet. Kalle Kniivilä reissasi kirjaa varten ympäri maata ja haastatteli tavallisia venäläisiä. Hän keskittyy kuvailemaan ihmisten tuntoja ja näkemäänsä arkitodellisuutta. Kniivilä välttää sudenkuopan, johon nykyjournalistit niin usein sortuvat: yliampuviin, klikkejä keräileviin mutu-analyyseihin.

Kniivilä on valinnut kirjansa akateemiseksi side-kickiksi politiikan tutkija Vladimir Gelmanin. Tasapaino tavallisten ihmisten haastattelujen kanssa ei tästä häiriinny, päinvastoin. Kirjasta muodostuu eheä kokonaisuus.

Mitä kaaoksesta sitten on syntynyt?

Haastateltujen huulilla toistuu yksi sana: vakaus.

Ihmiset kaipaavat vakautta, heidän päässään kummittelee sekava 1990-luku. Tuo vuosikymmen opetti venäläiselle enemmistölle (ts. sille porukalle, joka jää suurkaupunkien koulutetun kuplan ulkopuolelle), että yhteiskunnallinen muutos ja siihen liitetyt käsitteet ”liberalismi” ja ”demokratia” tarkoittavat kaaosta ja ahneita oligarkkeja.

Enemmistö on tyytyväinen Putinin hallintoon, joka on tuonut paitsi vakautta, myös jatkuvasti kasvavan elintason. Suurta ihailun henkilökulttia presidentin ympärillä ei kuitenkaan ole. Putin ei tarvitse mitään sellaista.

”Hänet ainakin tunnetaan, tiedetään mitä häneltä voi odottaa. Muutenhan ei tiedä mitä voi sattua, ehkä asiat kääntyvät huonompaan päin”, kertoo Sumerljan pikkukaupungissa elävä nuori nainen (s. 132). Putinin hallinto on tarkoituksellisesti viestittänyt, että vallanvaihdos tarkoittaisi automaattisesti paluuta 90-luvulle. 

Venäläistä enemmistöä politiikka ei kiinnosta juuri ollenkaan. Poliitikkoja pidetään oman edun tavoittelijoina, ja toisaalta asenteita säestää kyynisyys. Vain harva uskoo, että äänestämisellä on mitään vaikutusta.

Kniivilän tavoittama nuori liberaali aktivisti kertoo: ”Vaalien alla jaoimme kadulla Navalnyin lentolehtisiä. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät puhumaan ja sanoivat, että meistä näkyy, että me todella välitämme ja se on hienoa. Ja sitten he sanoivat, etteivät silti aio äänestää, koska mikään ei muutu ja kaikki on ennalta päätetty.” (s. 236)

Eurooppalaisen sivistyksen viimeinen linnake

Venäjän valtio hyödyntää taitavasti kansalaistensa pelkoa 90-luvusta. Hallituksen kontrolloimassa mediassa lännestä piirretään kaoottinen kuva. Lännen liberaali tapainturmellus uhkaa jatkuvasti vyörytä tuhoamaan venäläisen vakauden.

Maan etäisempi historia tukee tarinaa. Lännestä on kerta toisensa jälkeen hyökätty Venäjälle, ja Naton laajeneminen maan rajoille on aktivoinut nämä pelot. Kniivilä kysyy 55-vuotiaalta hitsarilta, mitä mieltä tämä on siitä, että Venäjän ja lännen vastakkainasettelu on viime aikoina kärjistynyt. Hitsari vastaa (s. 189):

”Ei Venäjän ja lännen. Vaan lännen ja Venäjän. Venäläiset ovat aina olleet rauhaa rakastava kansa.”

Venäjän tarina oli pitkään hukassa, kun kommunismi kaatui. Sosialistinen ihanneyhteiskunta ei enää kelvannut päämääräksi. Maalle tarvittiin uusi kansallinen idea. Minkä suuren ihanteen puolesta uudet venäläiset voisivat uhrautua?

Venäjää on usein kuvailtu kolmanneksi Roomaksi. Ensimmäisen Rooman tuhosivat gootit 400-luvulla, toisen Rooman eli Konstantinopolin valloittivat tuhat vuotta myöhemmin turkkilaiset. Venäläisen historiankirjoituksen patrioottisella logiikalla antiikin perintö siirtyi Moskovaan.

Venäjän nykyhallinto on ovelasti maalannut länsimaista kuvan eurooppalaisen sivistyksen vihollisina. Eurooppalaisuus perustuu antiikin ylevään kulttuuriin, jonka kaaokseen suistuneet nykyiset länsimaat ovat hylänneet. Kniivilä kirjoittaa:

”Sen sijaan, että Venäjä olisi edistyksen etuvartio, se voikin olla sivilisaation viimeinen puolustaja barbarian ja normittomuuden käydessä kaikilla rintamilla hyökkäykseen.” (s. 168)

Näin Venäjä uhrautuu koko ihmiskunnan puolesta.

Hieno tarina.