Vanhuudessa ihmistä ei odota rappio

Läntisessä nykykulttuurissamme arvostetaan nuorekkuutta: nopeutta, mukautumiskykyä ja ketteryyttä. Ikääntyminen on lähinnä näiden ominaisuuksien rappeutumista.

Minä olen kolmenkymmenen. Omakohtainen kokemukseni vanhuudesta on vähäinen. Mutta se on tulossa. Olen etsinyt kirjallisuudesta kuvauksia vanhuuden hyvistä puolista.

Löysin Erich Frommin siteeraaman japanilaisen taidemaalari Hokusain:

"16-vuotiaasta asti minulla on ollut voimakas halu piirtää esineitä. Olin tehnyt lukemattomia piirroksia; mutta mitään siitä minkä olin tehnyt ennen kuin täytin 70 vuotta ei kannata ottaa lukuun.

73-vuotiaana olin oppinut jotakin eläimistä, kasveista, linnuista ja hyönteisistä. Sen tähden uskon 80-vuotiaana olevani pitemmällä; 90-vuotiaana olen tunkeutuva esineiden salaisuuksiin; 100-vuotiaana olen varmasti päässyt ihmeellisiin tuloksiin; kun olen 110 vuoden ikäinen, on kaikki mitä teen, olkoon se vain piste tai viiva, saava elämän." (ks. Fromm, Ihmisen osa, 1947, s. 186).

Vanhuus ei ole rappeutumista. Ei lainkaan. Vanhuushan on jalostumista.

Polkuja ja risteyksiä

Hokusai kuoli 89-vuotiaana vuonna 1849. 

Hänen optimisminsa sai uuden elämän 171 vuotta myöhemmin, kun professori Kullervo Rainio kirjoitti elämänkertansa. Polkuja ja risteyksiä julkaistiin alkukesästä 2020. Kullervo Rainio oli 95-vuotias. Saman vuoden marraskuussa, päivälleen vuosi sitten, Rainio menehtyi.

Omaelämäkerta on upea perintö ihmiseltä, jonka elämä on ollut älyllisesti, tieteellisesti ja poliittisesti aikaansaapa. Rainion kynä on terävä. Kuten parhaat elämäkerrat, Polkuja ja risteyksiä ei kerro vain kirjoittajansa tarinaa. Se on myös poikkeuksellisen elävä kuvaus itsenäisen Suomen historiasta.

Rainio teki uransa sosiaalipsykologian professorina. Radikalisoituneet opiskelijat kuitenkin savustivat hänet yliopistolta 1970-luvulla. Vastaiskuksi hän pyrki eduskuntaan. Kokoomuslaisena kansanedustajana Rainio oli niitä harvoja, jotka kritisoivat Urho Kekkosta johdonmukaisesti loppuun saakka.

Mielestäni Rainio on aika lähellä sitä "vanhaan sivistyneistöön" kuuluvan porvarin ideaalia, jonka perään jopa Pentti Linkola on haikaillut (ks. blogi). Ylevät käsitykset kulttuurista, tieteestä ja vastuullisesta yhteiskunnasta huokuvat Rainion tekstistä. Hän todella omisti elämänsä sivistykselle.

Kun ihminen kertoo elämäntarinansa 95-vuotiaana, hänen ei tarvitse hurskastella. Kalkkiviivoilla ei ole syytä kaunistella, kantaa kaunoja eikä kumarrella. Ehkä ihminen on silloin vapaa.

”Mitä korkeaan ikääni tulee, kysyn: Eikö vanhuuden matkassa tuleva muistin heikkeneminen ole muistelijalle suorastaan etu. Vanhan on pakko keskittyä oleellisiin asioihin, kun ei muuta muista”, kirjoittaa Rainio (s. 9).

Kun aikaa on yhä vähemmän, turhuudelle ei ole sijaa. Eikö juuri turhuuden karsiminen ole jalostumista? Ja mitä on jalostuminen? Se on muuttumista jalommaksi, henkisesti ihailtavammaksi.

Kirsikaksi kakun päälle: Tällä kirjalla ei tehty bisnestä. Kullervo Rainion omaelämäkerta on ilmaiseksi ladattavissa kustantajan kotisivuilta. Kiitos siitä, kiitos sivistysteosta.