Käsityksemme historiasta on likinäköinen, ja se selittää ahdistustamme maailmantilasta

Nykyään on muodikasta ajatella, että länsimainen näkökulma historiankirjoituksessa on vanhanaikainen. Ajan hermoilla elävät tutkijat kirjoittavat teoksiaan vaihtoehtoisista perspektiiveistä.

Siihen pyrkii myös brittiläinen Peter Frankopan, Oxfordin yliopiston historiantutkija. Hänen teoksensa Silkkitiet – Uusi maailmanhistoria (2015, suom. 2021) käsittelee maailmanhistoriaa 2500 vuoden ajalta. Keskiössä on alue, jota Frankopan nimittää maailman keskukseksi.

Brittiläinen aristokraatti tutkii Lähi-idän historiaa

Lähi-idässä ovat vuosituhansien ajan ristenneet tunnetun maailman kauppatiet. Ajatukset ja ihmiset ovat kohdanneet, ideoita ja uskontoja syntynyt. Alue on ollut intohimojen kohde niin aasialaisille, eurooppalaisille, afrikkalaisille kuin myöhemmin myös amerikkalaisille valloittajille.

Eurooppa oli suurimman osan ajasta pelkkä pussinperä, onneton takapajula tunnetun maailman luoteisnurkassa.

”Silloinen [keskiaikainen] maailma oli melkein täydellinen vastakohta maailmalle, jonka nyt näemme silmiemme edessä: fundamentalisteja eivät olleet muslimit vaan kristityt, ja ihmiset, jotka olivat avoimia, uteliaita ja anteliaita, elivät idässä – eivät todellakaan Euroopassa. – – Ne olivat sivistymättömiä takamaita.” (s. 146)

Olen törmännyt ajatukseen Lennart Meren Hopeanvalkea-kirjassa (ks. blogi) Meri toteaa eurooppalaisten saapuneen Itämerelle läntisestä takaportista, Tanskan salmien kautta. Parempi tie maailman keskukseen kulki Suomenlahden, Nevan, Laatokan ja Volgan vesireittien kautta.

Tuntuu loogiselta, että maailmanhistoriaa ei tarkastella Euroopan vaan mainitun historiallisen keskusalueen näkökulmasta. Mutta kuinka Frankopan onnistuu tässä?

Ei voi kehua.

Silkkitiet on parhaimmillaan käsitellessään antiikin, Bysantin, keskiaikaisten islamilaisten kalifaattien, ristiretkien sekä löytöretkien historiaa. Mutta kun Frankopan pääsee kuvaamaan brittiläisen imperiumin nousua ja tuhoa (1600-1900-luvut) sekä sen manttelinperijän Yhdysvaltain valtapolitiikkaa (1900-2000-luvut), näkökulma muuttuu piinallisen brittiläiseksi. Sävy on toki kriittinen: Britti-imperiumin Lähi-idässä tekemiä julmuuksia ei kaunistella.

Wikipedian mukaan Peter Frankopan on – rumasti sanottuna – pesunkestävä brittiläinen aristokraatti, kosmopoliittisen eliitin jäsen. Hän omistaa hotelliketjun, hänen vaimonsa on Sainsbury’s-kauppaketjun perillinen, ja hänen lankonsa on Windsorin kuninkaallista sukua.

Ei Silkkitiet ainakaan mikään heikomman osapuolen näkökulma ole.

Historian virta on kaoottinen

Kirjalla on kuitenkin kiistattomat ansionsa. Silkkitiet on johdonmukainen ja sujuva historiateos. Lukija miettii jatkuvasti historian kaoottista ja sattumanvaraista virtaa.

Ihmisen tietoinen vaikutus historian kulkuun on parhaimmillaankin pieni. Kun eteen tulee uusi tilanne, ihminen reagoi siihen tavalla, joka on vallitsevalla ajanhetkellä perusteltu. Millaisia tapahtumaketjuja reaktiosta syntyy, on mahdoton ennustaa.

Harvoin esimerkiksi tulee ajatelleeksi, mitä taloudellisia vaikutuksia oli Euroopan 1300-luvun ruttoepidemialla, mustalla surmalla. Kun tauti harvensi työtätekevää väestöä, työn arvostus nousi. Ihmiset saivat parempaa palkkaa, ja talous kasvoi.

”Kun vauraus nyt jakaantui tasaisemmin eri yhteiskuntakerrosten välillä, ylellisyystuotteiden – niin tuontitavaroiden kuin muidenkin – kysyntä kasvoi, koska useammat kuluttajat pystyivät ostamaan tuotteita, joihin heillä ei aikaisemmin ollut ollut varaa.” (s. 268)

Frankopanin mukaan rutto laski perustan erityisesti Luoteis-Euroopan myöhemmälle nousulle, koska pohjoisessa vallitsi ”tietoisuus siitä, että maantiede oli heitä vastaan ja että tuoton tekemiseen vaadittiin vahvaa työmoraalia.” (s. 270) 

Protestanttinen työetiikka syntyi siis ”rutonjälkeisen maailman uutteruuden vallankumouksessa” (s. 270). Tämä puolestaan edesauttoi brittiläisten ylenkatsovaa asennetta etelän siirtomaihin. Hedelmällisessä etelässä ihmiset tuntuivat tekevän paljon vähemmän työtä kuin pohjoisessa emämaassa. Laiskurit!

Vain lähimenneisyys näyttää tarkalta

Filosofi-kirjailija Robert M. Pirsigin esittämän historiakäsityksen (ks. blogi) mukaan on harhaanjohtavaa sanoa, että me mukamas tähyämme edessämme siintävään tulevaisuuteen.

Ei. Me kävelemme takaperin, selkä kohti tulevaa. Silmiemme edessä ei avaudu tulevaisuus vaan menneisyys. Mitä pidemmälle kuljemme, sitä laajemman maiseman näemme. Mikä aluksi näyttää suurelta, pienenee vähitellen. Lopulta suurinkin vuori katoaa horisontin taakse.

Harva historiateos konkretisoi Pirsigin näkemyksen yhtä hyvin kuin Peter Frankopanin Silkkitiet. Kirjassa on leipätekstiä runsaat 700 sivua. Niistä noin 300 käsittelee 1900- ja 2000-lukuja. Kirja jakautuu 25 lukuun. Alkupuolella yksittäinen luku kattaa 100-200 vuoden ajanjakson, loppupuolella 10-20 vuoden ajanjakson.

Näemme lähihistorian tarkemmin, koska se on lähellä meitä. Lähteitä on käytössämme enemmän. Kaukaiset historialliset tapahtumat ovat utuisia, niihin on vaikea samastua ja niistä on vaikea saada tietoa. Olemme historiallisesti likinäköisiä. On helpompaa tarkentaa katse lähelle.

Siksi emme havaitse metsää puilta. Meiltä jäävät näkemättä pitkän aikavälin kehityskulut. Frankopan puhuu vaivattomasti siitä, miten myöhäisantiikissa ilmastonmuutos aiheutti Aasiassa levottomuuksia ja lopulta kansainvaelluksia. Ne tapahtuivat hitaasti, parissa kolmessa sadassa vuodessa. 

Mitä jos nykyaikaa maalattaisiin yhtä isolla pensselillä? Mitä tapahtui 1700-2000-luvuilla? Mitkä olivat historian virran suuret uomat? Kouluhistoriassa opetetaan operaatio Barbarossaa, YYA-sopimuksia, syyskuun 11. päivän iskuja ja vuoden 2015 pakolaiskriisejä. Yksityiskohtia, ei isoa kuvaa.

Lähihistoria on tietysti tärkeää. Ihmisen elämä on tässä ja nyt. Vuonna 4021 ei ole juuri merkitystä, vaikka 2000-luvun alun länsimainen korkeakulttuuri olisikin romahtanut ilmastonmuutoksen seurauksena. Mutta vuonna 2021 elävälle ihmiselle sillä on merkitystä.

Peter Frankopanin maalailema historian virta vakuuttaa meidät yhdestä asiasta. Pitkällä aikavälillä asiat loksahtavat kohdalleen. Virta löytää uuden uoman. Ihmiset voivat kärsiä ja yhteiskuntia voi sortua, mutta maailmanloppua ei tule.

***

Blogimerkinnässäni Kalpeanaamat ja heidän tautinsa olen käsitellyt toista vaihtoehtoisesta näkökulmasta tehtyä historiateosta, Charles C. Mannin (2011) kirjaa 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta. Mannin teos on monessa mielessä vakuuttavampi kuin Peter Frankopanin kirja.