Kirjakauppiaan kaveri

Ukrainaan keskittyvä kaunokirjallisuus myy nyt hyvin. Itse poimin antikvariaatin hyllystä brittiläisen Marina Lewyckan esikoisteoksen Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005). Teos on löyhästi omaelämäkerrallinen.  Juuriltaan ukrainalainen Lewycka syntyi toisen maailman sodan jälkeen Kielin saksalaisella pakolaisleirillä. Koska Kiel kuului Saksan brittiläiseen miehitysvyöhykkeeseen, Lewyckan perhe pääsi livahtamaan Englantiin. Useimmat ukrainalaiset kuskattiin takaisin itään, monet Siperiaan saakka.  Femme fatale saapuu Ukrainasta Traktorien lyhyt historia ukrainaksi ei ole puhtaasti ukrainalaista kirjallisuutta. Brittikirjailija pikemminkin pohtii juuriaan vanhempiensa kotimaassa. Teoksen keskiössä on minäkertoja Nadjan vaikea suhde isosiskoonsa Veraan ja ikääntyneeseen isäänsä Nikolaihin.  Eksentrisen Nikolain elämään putkahtaa 50 vuotta nuorempi ukrainalaisnainen, Valentina. Isorintainen, paljastaviin röyhelövaatteisiin pukeutuva vetyperoksidiblondi vastaa stereotypiaa itäeuroo

Presidentti Tarja Halosen (s. 1943) perintö on ilmeisesti tahraantunut . Halonen oli kuulemma liian hyväuskoinen Venäjän edessä. Ehkä niin. Mutta vuosina 2000-2012 itänaapuri näytti Suomen kannalta rauhalliselta. Kerrankin presidentillä oli mahdollisuus keskittyä muuhun kuin Suomen välittömään turvallisuuteen. Järjestöjyrä heikkojen puolella Luin äskettäin Hannu Lehtilän elämäkerran Tarja Halonen – Paremman maailman puolesta (2012). Teos perustuu enimmäkseen Halosen haastatteluihin. Kriittiselle analyysille ei ole sijaa. Halosen oma linja tulee harvinaisen selväksi. Tarja Halonen on epäilemättä Suomen historian vasemmistolaisin presidentti. Lehtilä maalailee Halosesta kuvan luokkatietoisena ihmisenä. Halonen eli nuoruutensa aikana, jolloin yhteiskunnassa oli kaksi vastakkaista intressiryhmää: ”heikko” työväenluokka ja ”etuoikeutettu” porvaristo. Vähitellen yhteiskunnallinen murros teki jakolinjan vanhentuneeksi. Työväestön ja porvariston yhtenäiskulttuurit hajosivat. Tilalle ilmaantui

Minä en ole piinkova luonnontieteilijä. En ole tyynynpehmeä humanisti. Suosikkiaineeni lukiossa olivat pitkä matematiikka, äidinkieli ja historia. Fysiikkaa tai kemiaa en lukenut. Se harmittaa. Aikuisena olen usein halunnut ymmärtää, mistä esimerkiksi suhteellisuusteoriassa ja kvanttimekaniikassa on kyse. Aihetta popularisoivia tiedemiehiä (kyllä, miehiä ) on helppo löytää. Sellainen on paitsi irvailemani Esko Valtaoja, myös hänen vastineensa Helsingissä, Kari Enqvist. Taustalla on maailmankuulu Stephen Hawking Ajan lyhyen historiansa (1988) kanssa. Paitsi että Ajan lyhyt historia on vaatimaton teos – sikäli kuin se yrittää olla kansantajuinen. Teoksen maine ei perustu kirjallisiin ansioihin. Pikemminkin kyse on Stephen Hawkingin eetoksesta, hänen vaikuttavasta elämäntarinastaan. Mutta jotta Ajan lyhyt historia avautuisi sisällöllisesti, lukijan pitää tuntea fysiikan käsitteistöä laajalti. Kotimaista kvanttimekaniikkaa Onneksi meillä on näitä kotimaisiakin tieteen lähettiläitä. Val

Kaikkihan me muistamme valistusfilosofi Montesquieun. Ainakin tunnemme hänen tärkeimmän ajatuksensa, vallan kolmijako-opin. Harmi, että se tuppaa osalta itäeurooppalaisista presidenteistä unohtumaan. Suurilla ajattelijoilla on yleensä muitakin hyviä ideoita kuin ne kaikkien tunnetuimmat. Etsin antikvariaatin hyllystä käsiini Montesquieun nuoruudenteoksen Persialaisia kirjeitä (julk. 1721). Lukukokemus oli häikäisevä. Olisi rikos sivistystä vastaan olla bloggailematta siitä. Montesquieun fiktiivisessä teoksessa kolme persialaista ylimystä kiertelee Eurooppaa ja lähettelee toisilleen sekä kotimaahansa kirjeitä. Persialaisten kirjeitten yhteiskunnallinen sanoma on tarkkanäköistä. Erityisten tenhoavaa on Montesquieun pyrkimys moniäänisyyteen. Kirjeitä kirjoittavat ylimysten lisäksi orjat, munkit, eunukit ja haaremien naiset. Montesquieu tuo monen eri yhteiskuntaluokan äänen kuuluviin. Euroopan kuvaaminen persialaisen silmin on virkistävä kerrontamenetelmä. Samaa itsen ulkopuolelle asettu

Miten minä, nuori suomalaismies, koen ihmiskunnan lähimenneisyyden? No. 1990-luku oli optimistinen. 2000-luku oli hämmentynyt. 2010-luku oli pahaenteinen. 2020-luku on suorastaan epätoivoinen. Kammottavien uutisvirtojen keskellä olen etsinyt lohtua historian suurista linjoista. Peter Frankopanin Silkkitiet (2015, ks. blogi ) auttoi minua hahmottamaan paikkaamme 2500 vuoden historiallisella jatkumolla. Kun lentokorkeus nousee, nykypäivän murheet näyttävät pikkuruisilta. Halusin nousta vieläkin korkeammalle. Lankesin lukemaan 2010-luvun bestsellerin, Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016). Kun Frankopan tyytyy 2500 vuoteen, Hararin mukaan historia alkoi jo 70 000 vuotta sitten – silloin, kun tietoisuus putkahti Homo sapiens -ihmisapinan todellisuuteen. Ihmisen synkkä historia Harari käy suurpiirteisesti läpi ihmiskunnan historian merkittävät käännekohdat. Sellaisiksi hän nimeää kognitiivisen vallankumouksen, maanviljelyksen vallankumouksen, ihmis