Kirjakauppiaan kaveri

Pentti Linkola kuuluu Suomen lähihistorian tunnetuimpiin ajattelijoihin. Mielikuva hänestä on ristiriitainen. Usein Linkolasta esitetään vain hänen ympäristöradikaali puolensa. Hänen sukutaustansa oli kuitenkin porvarillinen intelligentsia. Pentti Linkola jatkoi tätä sivistysperinnettä, mutta hän teki sen omalla tavallaan. Linkolan kirjoituskokoelma Voisiko elämä voittaa (2004) sisältää vuonna 2000 kirjoitetun, puhuttelevan tekstin ”Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä”. Sivistyksen käsitettä nostalgisoiva pakina rakentuu ”vanhan sivistyneistön” ja ”rappeutuneen nykyihmisen” väliselle vastakkainasettelulle. Vanha sivistyneistö – ja sen täsmällinen vastakohta Vanhalla sivistyneistöllä Linkola tarkoittaa 1900-luvun alkupuolella vaikuttanutta yhteiskuntaluokkaa. Luokkaan kuului koulutettua väkeä ja lukeneistoa, joiden elämää Linkolan mukaan ohjasivat ihanteet korkeakulttuurin luomisesta, ”toimintakenttänä kansakunta, ihmiskunta, parhaassa tapauksessa luomakunta.” (s. 238). Tä

Mikä on mielikuvani filosofi Bertrand Russellista? No, Russell on kuin brittiläisen kulttuurievoluution viimeinen lenkki. Häneen pakkautuivat kaikki ne ylevät ominaisuudet, jotka puolta maailmaa vuosisatoja hallinnut Englannin imperiumi synnytti. Brittiläinen sivistys saavutti korkeimman tasonsa Bertrand Russellin olomuodossa. Mielikuvissa on joskus hiukan totuutta. Ainakaan Bertrand Russell ei aktiivisesti hillinnyt imagoaan aristokraattisena älykkönä. Osa reseptiä oli hänen pakahduttava itsetietoisuutensa. Se tuli esille muun muassa silloin, kun Russell vuonna 1950 matkusti Ruotsiin vastaanottamaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Omaelämäkerrassaan hän – kaikessa vaatimattomuudessaan – vertaa itseään kehenkäs muuhun kuin uuden ajan filosofian isään, René Descartesiin. ”Kun minut kutsuttiin Tukholmaan vuoden 1950 lopussa vastaanottamaan Nobelin palkintoa – – minua pelotti, koska muistin että tarkalleen kolmesataa vuotta aikaisemmin Descartes oli kutsuttu Skandinavian talveen kuningatar

Filosofian lukeminen vaatii kärsivällisyyttä. Näin on silloinkin, kun kyseessä on filosofinen romaani – esimerkiksi Robert M. Pirsigin Zen ja Moottoripyörän kunnossapito (1974). Päähenkilö, joka esitellään nimellä Faidros, tekee kirjassa moottoripyörämatkan Yhdysvaltain preerioiden halki nuoren poikansa kanssa. Yksinkertainen matkakirjamaisuus tarjoaa puitteet teoksen todelliselle sisällölle: filosofiselle pohdinnalle laadun käsitteestä. Montako terälehteä on kukassa? Laatu (kvaliteetti) ja määrä (kvantiteetti) ovat filosofian peruskäsitteitä. Niiden välillä vallitsee perustavanlaatuinen ja kauaskantoinen jännite. Määrää voi mitata, laatua ei. Voimme helposti laskea, kuinka monta terälehteä kauniissa kukassa on, mutta voimmeko laskea, kuinka kaunis kukka on? Ihmis- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on pitkälti pyrkimystä muuttaa tutkittavia ilmiöitä mitattavaan muotoon. Milloin kehitetään mittareita elämänlaadulle, milloin onnellisuudelle, milloin asiakastyytyväisyydelle. Tämä on h

Aikakautemme henki on massoihin vetoaminen. Kirjallisessa, tieteellisessä ja esittävässä työssä menestystä mitataan sillä, kuinka monta ihmistä tuotos on tavoittanut. Oman bloggailuni tavoite ei ole saada massoittain lukijoita. Saan tehdä sitä kylliksi työssäni. Olen ehkä hurskasteleva kapinallinen, mutta olen rationalisoinut valintaani muutamien arvovaltaisten ajattelijoiden tukemana. Esittelen heistä kolme. Charles Darwin Kun Darwin vuonna 1859 julkaisi evoluutioteoriaa esittelevän Lajien synty -kirjansa, nousi aikamoinen mekkala – aikansa Twitter-myrsky. Lehtien palstat ja julkiset keskustelut täyttyivät kiivaista kannanotoista. Mutta Darwinia ei näkynyt missään. ”Darwin ei pitänyt julkisesta väittelystä vaan inhosi keskustelutilanteita, joissa hänen kunniansa tai rehellisyytensä voisi tulla kyseenalaistetuksi. Hän pysyi mieluummin taka-alalla kotinsa rauhassa ja antoi toisten heiluttaa lippua tarmokkaammin kuin mihin hän itse koki pystyvänsä", kirjoittaa historioitsija Janet

Suosiotaan kasvattavasta lintuharrastuksesta on kirjoitettu paljon kirjoja. Ehkä mieleenpainuvin on Matti Koivulan ja Jan Södersvedin Ornimisen sietämätön keveys (1996). Ornimisen sietämätön keveys  on vitsikirja, joka piirtää ironisen kuvan lintuharrastajasta, ornista. Teos on suunnattu aktiiviharrastajille, ei niinkään harrastusyhteisön ulkopuolisille. Oikealle yleisölle lukukokemus on erittäin virkistävä. Lintuharrastajien originelleille tavoille, peräänantamattomalle intohimolle ja eskapistisille fantasioille irvaileminen naurattaa lukijalta kyyneleet silmistä. Teoksen tyyli on yliampuvan karrikoiva, sen ymmärtää kuka tahansa lukija. Karrikointi on kuitenkin määritelmällisesti todellisten ominaisuuksien liioittelua. Ornimisen sietämätön keveys ei ole huuhaata. Teoksella on todellisuuspohja, ja sen on kirjoittanut kaksi asioista perillä olevaa, aktiivista lintuharrastajaa. Lisäksi kirja on saavuttanut kohderyhmänsä keskuudessa jonkinlaisen kulttimaineen. Se paitsi kuvaa, myös luo j

Olen lukenut Tinttejä lapsesta asti. Belgialaisen Hergén Tintti-sarjakuvat sopivat miltei kaikenikäisille. Pieniin lapsiin vetoavat sarjakuvien seikkailuelementit: kuuraketit, sukellusveneet ja merirosvolaivat. Yksinkertainen piirrosjälki tekee lukukokemuksesta helpon kenelle tahansa. Vanhempien lasten ja nuorten mielenkiinto säilyy monipuolisten juonirakenteiden ansiosta. Aikuisiin vetoaa Hergén kyky stereotypisoida erilaisia hahmoja, ihmissuhteita ja kulttuureja. Hergéä voi hyvällä syyllä sanoa sarjakuvataiteen suurmestariksi. Sarjakuvien toiselle päähenkilölle kapteeni Haddockille sattuu miltei joka sivulla jokin kömmähdys. Hän on sarjan klovni, vaikka esimerkiksi Dupondteihin verrattuna hänen roolinsa tarinan kehkeytymisessä on usein ratkaiseva. Haddockin mekastaessa itse Tinttikin on lukijalle lähinnä välttämätön paha. Nuorempana tyydyin naureskelemaan Haddockin kommelluksille. Nyttemmin olen analysoinut, mihin hahmon huumoriarvo perustuu. Kapteeni Haddock jakaa yllättävän paljon

Viisi vuotta sitten poimin isoäitini kirjahyllystä ikivanhan paperikantisen kirjasen. Kyseessä oli W. M. Thayerin kirjoittama Abraham Lincolnin elämäkerta, julkaistu suomeksi vuonna 1902.  Kirjan sisäkanteen oli kauniilla käsialalla kirjoitettu isoäitini isän nimi ”F. Nurmi” ja päivämäärä, 20. toukokuuta 1912. Riemastuttavaa oli, että 354-sivuisen kirjasen sivut oli leikattu auki vain sivulle 34 sivulle asti. Lincolnin elämäkerta oli pyörinyt sukumme kirjahyllyissä yli sata vuotta – eikä kukaan ollut sitä lukenut. Kolme sukupolvea myöhemmin lukukokemus oli kiehtova. Teos piirtää kliseistä kuvaa Amerikasta maana, jossa ahkeralla työnteolla kuka tahansa pärjää. Ajattelen mielelläni, että juuri tämä teos sai jonkun suomalaisnuoren innostumaan Amerikan-siirtolaisuudesta. Isoäitini isän Frans Nurmen onni löytyi kuitenkin lähempää. Hän teki uransa suutarimestarina Turussa. Vain kuukautta ennen kuin Frans Nurmi oli signeerannut kirjansa, olivat sanomalehdet ympäri maailmaa hehkuttaneet suurta

Sadomasokistisesta seksuaalisuudesta on viime vuosina puhuttu paljon. Sadomasokismin keskeiset käsitteet – sadismi ja masokismi – ymmärretään kuitenkin usein turhan suppeasti. Humanistifilosofi, psykoanalyytikko Erich Fromm on uransa aikana ollut hyvin tuottelias kirjailija. Monet Frommin sosiologisista, psykologisista ja valtio-opillisista argumenteistaan epäilemättä sortuvat kriittisen arvioinnin edessä. Mutta minä pidän tätä rohkeaa tunkeutumista tieteenalojen rajavyöhykkeiden yli Frommin vahvuutena. Kuten moni muukin psykoanalyysin klassikko, myös Fromm osaa maalata isolla pensselillä. Kirjassaan Ihmisen osa (1947, suom. 1965) Erich Fromm ottaa luuppinsa alle sadomasokismin. Käsiteanalyysi on valaiseva. Tavallinen kaduntallaaja sanoo, että sadismi on nautintoa toisen ihmisen kivusta, masokismi nautintoa omasta kivusta. Seksin yhteydessä kysymys olisi siis valtaleikistä, jossa kivulla kontrolloiminen on keskiössä. Fromm kuitenkin nostaa lentokorkeutta. Sadomasokismi kytkeytyy symbio

Suomalaiset ovat maailmalla tunnettuja Venäjä-asiantuntijuudestaan. Ehkä meillä kabineteissa jotain ymmärrystä onkin. Silti tavallisten tallaajien Venäjä-tiedot ovat hataria. En muista, että koulussa venäläistä kulttuuria olisi kovin syvämietteisesti käsitelty. Olen hiljattain lukenut kaksi hyvin erilaista romaania Venäjästä. Molempien teemana on maan yhteiskunnallinen murros: aluksi 1920-luvulla, kun kommunistinen valta vakiintui, ja myöhemmin 1990-luvulla, kun kommunistinen valta rappeutui. Juri Rytheu: Tie seestyvään aamuun (1968) Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu (2013) Kommunismi Yhdysvaltain takaportilla Juri Rytheu (1930-2008) on Koillis-Siperian tšuktšien alkuperäiskansaan kuuluva kirjailija, Neuvostoliiton tundralla syntynyt turkismetsästäjän poika. Lukijan kannalta lähtökohta on herkullinen. Miten tällainen ihminen näkee maailman? Tie seestyvään aamuun kertoo kanadalaisesta merimiehestä Johnista, joka vuonna 1910 jää toveriensa hylkäämänä eristäytyneen tšuktšiheimo

Noin 2500 vuotta sitten Pohjois-Euroopan taivaan valaisi tulipallo. Kyseessä ei ollut mikään pikku tähdenlento vaan todellinen räjähdys. Harvinainen luonnontapahtuma tunnetaan nykyään Kaalijärven katastrofina . Se jätti jälkeensä kraatterin, joka on Viron Saarenmaan tunnetuimpia nähtävyyksiä. Kraatteri ei ole kuitenkaan meteoriitin ainoa jälki. Mullistus jäi kollektiiviseen muistiin. Pohjolan ikivanhat kansantarut, mukaan lukien Kalevala ja Viron Kalevipoeg, sisältävät kutkuttavia viittauksia taivaan häikäisseeseen tulipalloon. Nämä viitteet inspiroivat 1970-luvulla Viron entistä presidenttiä, Lennart Mereä. Ennen poliitikon uraansa Meri tuli tunnetuksi elokuvantekijänä, historioitsijana ja jopa tutkimusmatkailijana. Meren tunnetuin teos Hopeanvalkea – Matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folkore (1983)   kaivautuu syvälle Viron myyttiseen historiaan, mukaan lukien Kaalijärven katastrofi. Hopeanvalkea on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Luin teoksen yli kaksi vuotta sitte