Masennuksen biologia kompuroi salaliittoteorioihin

Evoluutiopsykologi Markus J. Rantala on onnistunut tekemään itsestään puheenaiheen. Mediassa runsaasti esiintynyt Rantala sai kesällä huomautuksen hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta. Syksyllä Long Playn Oskari Onninen kirjoitti Rantalasta kriittisen henkilökuvan.

Olen vuosien varrella tutustunut jonkin verran Rantalan tieteelliseen työskentelyyn. Luin syksyllä 2019 hänen teoksensa Masennuksen biologia – Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin (2019). 

Masennuksen biologian osalta Rantala ansaitsee muutakin kuin kritiikkiä. Teos on perusteellinen ja laajasti viitteistetty tieteellinen kirjallisuuskatsaus. Argumentaatio on kirkasta. Kirja sopii hyvin kustantaja Terra Cognitan tyyliin, jossa tieteen popularisointi ja asiasisällöllinen täsmällisyys ovat tasapainossa.

Teoksen argumentti evoluutiopsykologisen näkökulman tarpeesta on vangitseva. Miljoonien vuosien luonnonvalinta on tuottanut ihmismielen, joka masentuu tietyissä olosuhteissa. Miksi näin tapahtuu, ja miten sairaus voidaan parantaa? ”Viallisen elektronisen laitteenkin korjaaminen on paljon helpompaa, jos tietää, mitä tehtävää varten laite on alun perin suunniteltu”, kirjoittaa Rantala (s. 10).

Taistelu lääketeollisuutta vastaan

Markus J. Rantalalla pitää masennuksen nykyaikaista hoitoa, kuten psykoterapiaa ja lääkehoitoa, tehottomana. Hänen syyttävä sormensa kohdistuu lääketeollisuuteen, joka Rantalan mukaan estää alan kehittymisen.

”– – vastassa on yli 20 miljardin euron vuosibisnes, joka rahoittaa merkittävän osan alan tutkimuksesta. Lääkefirmoilta rahoituksen saaneet tutkijat ovat päässeet etenemään akateemisessa maailmassa sekä terveydenhoidon hallinnoissa asemiin, joissa he voivat vaikuttaa millaista tutkimusta alalla tehdään. Lääkefirmat ovat palkanneet tuhansia konsultteja ympäri maailman lobbaamaan lainsäätäjiä ja terveysviranomaisia edistääkseen masennuslääkkeiden myyntiä.” (s. 211).

Pisteeksi i:n päälle Rantala huomauttaa Kiitokset-luvussa, että hänen teoksensa ei ole saanut rahoitusta, joten ”mikään ulkopuolinen taho ei ole vaikuttanut kirjan sisältöön.” (s. 261)

Vaikka lääketeollisuuden demonisoiminen pysyy Masennuksen biologiassa vielä maltillisena, ei Oskari Onnisen Long Play -artikkeli jätä enää paljoa epäselväksi. Rantala alkaa vaikuttaa pesunkestävältä salaliittoteoreetikolta. Hänen kommenttinsa maalaavat lääketeollisuudesta kuvan läpeensä korruptoituneena ja moraalittomana maailmanvaltana.

Näkemys ei kestä kriittistä tarkastelua. On totta, että ihmisten sairaudella tehtävään bisnekseen liittyy eettisiä ongelmia. Alan toimijoilla on myös paljon etuja valvottavanaan. Mutta kuten mikään liiketoiminta, lääketeollisuus ei ole yksi kiinteä, ylhäältä johdettu kokonaisuus. Se on erilaisten intressiryhmien muodostama valtavan monimutkainen verkosto. Rantalan tulisi tarkemmin analysoida tämän verkoston toimintaa ja valtasuhteita. Kun Rantala syyttää lääketeollisuutta, mitä hän oikeastaan syyttää?

Turhautuminen on inhimillistä

Tuohtumus rahan valtaan on toki monelle tutkijalle yhteinen. Kyseessä on ikuisuusongelma, josta löytyy kuvauksia paitsi Jack Londonin tuotannosta yli sadan vuoden takaa, myös Pentti Linkolan nasevista kirjoituksista:

”Kultainen vasikka, jonka ympärillä tanssitaan, on rihkamapuoti nimeltä Nokia – – kun sen pääkamasaksa ilmoittautuu luennoimaan korkeakoulujen rehtoreille, nämä kokoontuvat kunnioittavina kuuntelemaan, kuinka yliopistojen perustutkimus on heitettävä kaivoon ja keskityttävä tuottamaan teknikoita ja asiantuntijoita elinkeinoelämälle. Missä on tiedemiehen ylpeys, yliopiston ylpeys? Poissa, hävinnyt. Paljon kuuluu kahinaa kalmistoista, kun haudoissa kääntyillään.” (Linkola 2004/2000, s. 283–284)

Myös turhautuminen tieteen eettisten toimikuntien vallankäyttöön on monelle tutkijalle tuttu. Rantala tuskin on ainoa, joka epäilee toimikuntia mielivallasta. Onnisen Long Play -jutussa huomautetaan, että Rantala ei ole testannut hypoteesejaan empiirisesti. Hänen viimeaikainen tuotantonsa on perustunut olemassaolevan tutkimustiedon analyysiin ja synteesiin. Empiiristä tutkimusta on tietysti vaikea tehdä, jos siihen ei saa edes eettistä lupaa.

Ilmapiirissä, jossa ihminen tuntee olevansa yksin ideoidensa ja ihanteidensa kanssa, on inhimillistä tuntea voimattomuutta. Silloin on helppo alkaa uskoa salaliittoihin. Syyttävä sormi tarvitsee kohteen.

Useimmat turhautuneet ihmiset eivät tee mitään. Jotkut tarttuvat aseisiin ja hyökkäävät kongressitaloihin. Harvemmat kääntävät turhautumisensa tieteelliseksi luovuudeksi. Jos usko omaan asiaan saa tällaisen muodon, eikö sitä pitäisi kunnioittaa? Edes rahtunen?