Valta turmeli Timo Soinin

Edellisessä blogimerkinnässäni viittasin lyhyesti Timo Soinin uutuuskirjaan Yhden miehen enemmistö (2021). Kyseessä on Soinin kolmas muistelmateos, aiemmat ovat Maisterisjätkä (2008) ja Peruspomo (2014).

Trilogia muodostaa hienon kaaren: Soinin suosion aamunkoitto (2008), aurinkoinen keskipäivä (2014) ja hiipuva iltarusko (2021). Paneudun tässä tekstissä iltaruskoon, Yhden miehen enemmistöön. Sen keskiössä on Soinin ulkoministerikausi, 2015-2019.

Kirja jää kiitospuheeksi

Yhden miehen enemmistöä on vaikea kehua. Keskeinen sisältö on lähinnä kiittellä nimeltä kaikkia, joiden kanssa Soini on tehnyt töitä. Useimmat nimistä eivät sano lukijalle mitään. Tuntuu, että Soini ei suuntaa kirjaansa suurelle yleisölle vaan lähipiirilleen. Ehkä mallia on haettu Barack Obaman muistelmateoksesta Luvattu maa (2020). Sekin on namedroppailun ilotulitusta.

Kiittely vie palstatilaa oikeasti kiinnostavalta sisällöltä. Esimerkiksi suurten ulkopoliittisten tapahtumien analysointi jää niukaksi. Mitä Soini ajatteli Trumpin valinnasta marraskuussa 2016? Siitä ei ole sanaakaan. Eikä liioin vuoden 2020 presidentinvaalien sekoilusta.

Paikoitellen innostuin, kun Soini tuntui aloittavan jonkin asian syvämietteisen analysoinnin. Hän esimerkiksi kritisoi viiltävästi ”Helsingin Sanomia ja sen kaikkitietävää pöyhkeyttä” (s. 48). Alku on lupaava:

”En voi sietää ”näkökulmia”, ”kommentteja” ja niin sanottuja ”analyysejä”, joissa ammattitaitoisen journalismin, toimittamisen, taustoittamisen ja kirjoittamisen sijasta toimittaja hyppää tuomarin rooliin ja kirjoittaa mielipiteidensä perusteella muka faktaa. Ennen vanhaan toimittajan nimi oli pienellä jutun alla, nyt on kuva suurena heti otsikon jälkeen.” (s. 331-332).

Mutta heti lässähtää. ”Silti muistan kohtuudella kaikkia minusta juttuja kirjoittaneita, käytitte aikaa minuun ja tekemisiini.” (s. 332). Kiittelyksi meni sekin "analyysi".

Mahtava silmänkääntötemppu

Populisti Veikko Vennamo teki nuoreen Timo Soiniin lähtemättömän vaikutuksen. Tämä ei jää lukijalle epäselväksi. Vennamolaisuus oli Soinille kuin jumalan sana, koko hänen uransa ajan. Mutta mitä vennamolaisuus oikein on, sitä Soini ei selitä, saati kyseenalaista.

Kirjasta puuttuu kokonaan ideologinen itsekriittisyys. Soini ei pohdi, miksi hänen edustamansa vennamolainen perussuomalaisuus syrjäytettiin puolueen johdosta halla-aholaisten tieltä. Ehkä tätä pohdintaa löytyisi Soinin tietokirjasta Populismi (2019).

Politiikan tarkkailijalle Soinin linjan syrjäyttäminen on tietenkin päivänselvä asia. Näkemys tiivistyy Minna Ala-Heikkilän kolumnissa (jossa toimittajan kuva on suurella heti otsikon jälkeen): ”Populistista puoluetta vaanii alituinen kesyyntymisen uhka, kun se pääsee itse kiinni siihen valtaan ja isoon rahaan, jonka vastustuksesta se ponnistaa.”

Timo Soini löysi oman hillotolppansa, hänestä tuli osa eliittiä. Valta turmeli.

Tässä valossa on mielenkiintoista huomata, kuinka kärkkäästi Timo Soini perustelee omaa peräänantamattomuuttaan arvokysymyksissä. Hän vastustaa aborttia. Piste. Hän on katolinen. Piste. Hän on mielestään satakuntalaisen suora – ja sanoo siksi näkemyksensä kursailematta. Oikea kansanmies.

Kun kansanmies tarttuu vallankahvaan, populistinen linjakkuus saa huutia. Demokraattinen vallankäyttö vaatii kompromisseja. Tällöin Soininkin ainoa mahdollisuus oli tehdä silmänkääntötemppu. Katsokaa kaikki: seison kuitenkin järkkymättä arvojeni takana!

Elämän pitää olla hauskaa

Soini onnistuu välittämään lukijalle elämäänsä ohjaavan periaatteen. Pitää elää täysillä, sanoo Soini, elämän on oltava hauskaa. Tärkeintä on matka eikä päämäärä. Siinä lienee myös koko populismin ydin. Kansaa on mukava kiihottaa, mutta vallankahvassa kiihotus muuttuu merkityksettömäksi.

Lukijalle syntyy mielikuva, että Timo Soini on pyrkinyt ulkoministeriksi vain nauttiakseen elämästä, lennelläkseen ympäri maailmaa kokemuksesta toiseen. Hän tanssii tangoa Buenos Airesin kaduilla, hurraa jalkapallokatsomoissa ja viettää iltaa ”pitkän kaavan mukaan” milloin kenenkin kanssa.

Opportunismi on ulkopolitiikassa tärkeää, ja sosiaalinen verkostoituminen vaatii heittäytymistä. Kyllä sen ymmärtää. Mutta kysymys on mielikuvasta. Globaali ura ei ehkä sovi yhteen perussuomalaisen kokemusmaailman kanssa. Populistijohtajan EU-kriittisyys tuntuu tekopyhältä, kun mies on niin innoissaan EU-parlamentista, että harkitsee lähtevänsä sinne vielä uudestaankin ja vielä jonkin toisen maan listalta (s. 324-325).

Timo Soini on suuri ihminen. Sitä ei voi kiistää. Hän loi suomalaisen valtapuolueen – saavutus, johon ei moni ole pystynyt. Mutta ikävä jälkimaku jäi. Matka on päämäärää tärkeämpi, mutta kun Soinista tuli ulkoministeri, päämäärä oli saavutettu.