Mielipidekirjoitus mielipiteitä vastaan

”En minä mitään mieltä ole, kun ei ole pakko!”

Näin ex-pääministeri Rafael Paasion kerrotaan vastanneen, kun häneltä kysyttiin mielipidettä eduskuntaan tulevasta lakiehdotuksesta. Kyse on tietenkin poliittisen kehäketun yrityksestä pitää vaihtoehdot avoimena. Silti Paasion tokaisuun sisältyy syvällistä viisautta. Some-aikakausi pursuaa mielipiteitä. Kurkistakaapa Twitteriin. Millaista keskustelu siellä on?

Lukioaikoina veljeäni ärsytti. Hänen piti kirjoittaa äidinkielen kurssilla mielipidekirjoitus. Mielipiteiden muodostaminen oli vaikeaa. Kaikki näkökulmat tuntuivat perustelluilta. Hän kirjoitti mielipidekirjoituksen mielipiteitä vastaan. 

Kokeilen samaa.

Polku pois mielipiteistä

Kirjassaan Viisaus – Käyttäjän opas (2020) Jenni Spännäri ja Eeva K. Kallio popularisoivat Kallion kehittelemää pedagogista mallia. Mallissa aikuisen ajattelun kehitys jaetaan kolmeen vaiheeseen.

Ensimmäisenä on yksinäkökulmaisuus. Kyseessä on joko–tai -ajattelu. Se on yleistä mustavalkoisuuteen taipuvaisilla nuorilla ihmisillä. Seuraavana on moninäkökulmaisuus, sekä–että -ajattelu. Ihminen ymmärtää, että vain yhtä totuutta ei ole. Hän hyväksyy eri tavalla ajattelevien kirjon. Moninäkökulmaisuus liittyy usein elämänkokemukseen. Lukeneisuudella ei välttämättä ole sen kanssa tekemistä.

Kehityksen viimeinen vaihe on haastavin. Sitä on vaikea saavuttaa ilman tietoisia ponnisteluja. Ihminen ei vain hyväksy näkökulmien kirjoa vaan nousee niiden yläpuolelle. Hän pukee näkökulmia päälleen kuin silmälaseja. Jos hän haluaa nähdä maailman woke-aktivistin silmin, hän katsoo. Jos hän haluaa nähdä sen Valtaojan silmin, hän katsoo.

Kyse on kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan – ja toimia näin saavutetun ymmärryksen pohjalta. Idean tavoitti jo antiikin kirjailija Terentius: ”Olen ihminen, eikä mikään inhimillinen ole minulle vierasta.”

Polku pois poteroista

Loppuvuonna 2015 kaksi ansioitunutta akateemista tutkijaa, taloustieteilijä Heikki Pursiainen ja kielitieteilijä Janne Saarikivi ottivat mediassa rajusti yhteen. Mielipidekirjoitusten ja vastakirjoitusten sävy ei ollut ystävällinen. Se oli riitaisa konflikti, suorastaan kulttuurisota. Minulle se oli mainetodistus sekä Pursiaista että Saarikiveä vastaan.

Tieteenfilosofiassa tunnetaan käsite paradigmaattinen yhteismitattomuus.

Yhteismitattomuus syntyy kahden tieteenalan eriytyessä toisistaan. Jos alojen tutkijat eivät ole keskenään vuorovaikutuksessa, myös käsitteistö eriytyy. Lopulta yhteistä kieltä ei ole. Kun toista ei ymmärretä, häneen suhtaudutaan epäluuloisesti. Häntä pidetään jopa pahana, todellisuudesta irtaantuneena.

”On suorastaan pelottavaa, että sivistyneistössä on laajaa kannatusta Saarikiven yhteiskunnallisesti lukutaidottomille ja läpikotaisin taantumuksellisille näkemyksille. Sivistyneistön on pystyttävä parempaan”, kirjoittaa Pursiainen.

Saarikivi vastaa: ”Olisi kiintoisaa tietää, tunteeko Pursiainen mitään muita hyvinvoinnin muotoja kuin niitä, joilla on hinta. Onkohan hän laskenut hinnan varville suuseksiä vaimon kanssa, päivälle mummon elämää kiikkustuolissa ja lapsen pään silitykselle."

Tieteen teatterinäyttämöllä

Ymmärrän, miksi Twitter-maailmassa syntyy vastakkainasetteluja. Twitter suosii kärjistyksiä. Palstatila ei riitä omien mielipiteiden epäilemiseen.

Sitä en ymmärrä, miksi tieteen ammattilaiset alistuvat asemasodan poteroihin. Ehkä kyse on hyvästä teatterista, yleisön riehaannuttamisesta (ks. blogi). Ehkä keskustelu olisi rakentavampaa, jos sitä käytäisiin yksityisesti. Valitettavasti massoihin vetoaminen on tavoiteltavampaa kuin toiselta oppiminen.

Tieteentekijä opiskelee tieteenfilosofiaa, koska se auttaa ymmärtämään tutkijoiden yhteisiä juuria. Konfliktit näyttävät villeiltä, kun niitä toitotetaan somessa. Moni näkemysero kuitenkin palautuu erilaisiin käsityksiin todellisuuden luonteesta. Yksi on realisti, toinen relativisti.

Filosofisella abstraktiotasolla on vaikea ryhtyä some-kiistaan. Sellainen ei massoja kiinnosta. Rakentava keskustelu on huonoa teatteria. Mutta hyvän tieteentekijän ei tarvitse olla hyvä näyttelijä. Tiedettä ei tehdä teatterissa.

***

Muuten: Ylivoimainen enemmistö tutkijoista ei riitele keskenään. Jos riiteleekin, se ei liity todellisuuskäsityksiin. Se liittyy tutkimusrahoitukseen. Huoh.