Walt Disney piti sormensa ihmiskunnan valtimolla

Oletko koskaan kuullut ihmisestä, joka ei tunne nimeä Walt Disney?

Walt Disney (1901-1966) oli omaa nimeään kantavan viihdeteollisuusyrityksen perustaja. Nimi lakkasi jo Disneyn elinaikana tarkoittamasta vain yhtä ihmistä. Walt Disneystä tuli brändi ja nimitys maailman mahtavimman viihdeimperiumin luomalle todellisuudelle.

Mutta herra Walt Disney – hän ja hänen mielikuvituksensa – oli silti kaiken takana.

Luin Bob Thomasin vuonna 1976 kirjoittaman Walt Disneyn elämäkerran. Teos on asiasisällöllisesti seikkaperäinen ja esittää Disneyn myönteisessä, jopa ihannoivassa valossa. Siksi silmäilin Thomasin teoksen rinnalla myös Neil Gablerin laajempaa Disney-elämäkertaa (2006). Gabler piirsi Disneystä kriittisemmän kuvan. Elämänkerturien yleisviesti on kuitenkin yhtäpitävä. Walt Disney aloitti ja kehitti jotain oikeasti kauaskantoista. Kuten Thomasin siteeraama Disneyn muistokirjoitus vuodelta 1966 havainnollistaa:

”Todennäköisesti hän pystyi parantamaan tai ainakin lohduttamaan huolestuneita ihmismieliä enemmän kuin kaikki maailman psykiatrit. Ei voi olla montakaan aikuista niin sanotussa sivistyneessä maailmassa, jotka eivät olisi päässeet osallisiksi Disneyn ajattelusta ja mielikuvituksesta ainakin muutamien tuntien ajaksi ja jotka eivät olisi voineet paremmin sen jälkeen.” (s. 370)

Tätä Disney tiesi itsekin tehneensä. Avattuaan Kalifornian Disneylandin vuonna 1955 hän osoitti innoissaan ympärillään kulkevia ihmisjoukkoja:”Katso heitä! Oletko koskaan nähnyt noin monia iloisia ihmisiä? Noin monia ihmisiä, joilla on hauskaa?” (s. 284)

Me haluamme lisää porsaita!

Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen, vuonna 1923, Walt Disney perusti sittemmin Walt Disney Picturesina tunnetun yhtiön yhdessä isoveljensä Royn kanssa.

Veljesten roolijako kävi nopeasti selväksi. Vastuullinen isoveli Roy hoiti talousasiat, Walt johti luovaa työtä. Asetelma oli yritysstrategisesti stereotyyppinen. Menestyvässä yrityksessä vallitsee tasapaino pää pilvissä leijuvan markkinointiväen ja jalat maassa kulkevan talousosaston kanssa. Ilman Royta yhtiö olisi joutunut isojen hampaisiin, ilman Waltia yhtiö ei olisi noussut isojen joukkoon.

Walt Disney ei ollut teknisesti erityisen lahjakas taiteilija. Hänen vahvuutensa oli kyky johtaa taiteilijoita. Hän oli sosiaalisesti taitava ja alaisiaan kohtaan vaativa, mutta ennen kaikkea hänellä oli visio.

Bob Thomas kuvaa Waltin intuitiota taianomaisena, jopa yli-inhimillisenä. Hän tiesi aina, mikä toimii ja mikä ei toimi. Kun design-insinöörit, animaattorit tai käsikirjoittajat juuttuivat monimutkaisiin ongelmiinsa, Walt vilkaisi luonnoksia ja esitti naiivin kysymyksen. Ongelma oli sillä selvä.

Walt vierasti lyhytnäköistä voitontavoittelua, johon hänen jakelijansa – varsinkin yhtiön alkuvaiheissa 1920-1930-luvuilla – häntä painostivat. Kun Kolme pientä porsasta osoittautui menestykseksi (v. 1933), jakelijat vaativat lisää porsaita. Kun Lumikki ja seitsemän kääpiötä valloitti maailman (v. 1937), jakelijat halusivat lisää kääpiöitä.

Waltin vastaus oli: Porsaita ei voiteta porsailla, kääpiöitä ei voiteta kääpiöillä.

Waltia kyllästytti toistaa samaa vanhaa. Toimivat tuotteet, kuten Mikki Hiiri, jäivät tietysti elämään, koska bisneslogiikassa hyväksi osoittautuneella tuotteella rahastetaan yleisöä mahdollisimman kauan. Sitähän 2020-luvunkin Disney tekee – tällä hetkellä Tähtien sodalla. Mutta yrityksen päävisionääri Walt Disneyn kiinnostus lopahti heti, kun menestys oli saavutettu. Hän suuntasi katseensa jo uuteen.

Televisio ei pilannut kaikkea

Kun 1950-luvulla televisio teki tuloaan, Hollywoodin studioissa kuultiin paljon itsevarmoja, konservatiivisia näkemyksiä. Televisio ei ole uhka elokuvateattereille, meidän ei tarvitse olla mukana tuommoisessa hömpötyksessä, eivät ihmiset kaipaa pieniä ruutuja kotiinsa, vakuuttelivat monet.

Mitä Walt Disney teki? Hän avasi oman viikoittaisen TV-ohjelmansa. Ja tästä ohjelmasta tuli nopeasti Yhdysvaltain suosituin.

Walt Disneytä voisi pitää aikakautensa viihdeteollisuuden populistina. Häntä eivät kiinnostaneet Hollywoodin seurapiirit, hän piti tietoisesti etäisyyttä elokuvalehtiin, alan intellektuelleihin sekä vakiintuneisiin portinvartijoihin. Disney kertoi päättäneensä jo varhain yhden asian:

”Yhtiömme tulisi aina kaikin tavoin kehittämään itseään suuren yleisön kanssa ja olemaan sille uskollinen. Olemme sitä mieltä, että ihmisistähän yleisö koostuu, ja juuri ihmisille haluamme tuotteitamme esittää. Meitä ei kiinnosta, keitä siinä välissä on.” (s. 262–263)

Kun televisio alkoi yleistyä, Walt ainoa johtopäätös oli: "Uusi keino tavoittaa yleisö! Tulen käyttämään sitä hyväkseni päästäkseni ihmisten luo suoraan, ohi tuomarinpallilla istuvien kriitikoiden.” (s. 263)

Walt Disney huvittui älykköjen pyrkimyksistä löytää hänen studionsa töistä syvällisiä merkityksiä. ”Kun olin nuori, luin erään taidekirjan, jonka tekijä neuvoi nuoria taiteilijoita olemaan oma itsensä. Mitä otin tuosta neuvosta vaarin. Olen yksinkertainen kaveri, joten myös elokuvani ovat yksinkertaisia.” (s. 288)

Disney ei halunnut studiollensa liikaa taiteellisuutta. Hänen ajattelunsa henki kaupallisuutta; Waltin mukaan taide oli sitä, mistä ihmiset pitivät. Walt ei halunnut yhdenkään taiteilijansa ensisijaisesti toteuttavan omia toiveitaan. Hän halusi heidän toteuttavan yleisönsä toiveita. (vrt. blogitekstini Suurta yleisöä ei tarvita mihinkään)

Ja Walt Disney todella katsoi tietävänsä – paremmin kuin kukaan muu – mitä yleisö toivoi.

Maailma lahjapaperissa

Walt Disneyn lapsuus oli ankea. Hänen isänsä Elias Disney oli yritteliäs, mutta epäkäytännöllinen ja epäonninen. Hän oli kotona puritaaninen, totinen, väkivaltainen ja saita. Lapsilla ei ollut mukavuuksia. Pojat karkasivat isänsä tyrannian ikeestä yksi toisensa jälkeen.

”Walt Disney tuntui tietävän, että vaikka lapsissa on hyvin vähän aikuista, on jokaisessa aikuisessa paljon lasta. Lapselle tämä vanha ja väsynyt maailmamme on upouusi, lahjapaperissa; Disney yritti esittää maailmamme sellaisena myös aikuisille”, Bob Thomas siteeraa Disneyn muistokirjoitusta (s. 370).

Walt kuului niihin elämystalouden pioneereihin, jotka ymmärsivät ihmisten kaipaavan lahjapaperia kaikkialle.

Parin tunnin elokuvailta ei tyydyttänyt laman, maailmansodan ja kylmän sodan masentamien ihmisten kaipuuta eskapismiin. Sitä ei tehnyt edes olohuoneessa pauhaava televisio. Ihmiset halusivat elää fantasiassa. He halusivat rakentaa identiteettinsä unelmanomaisten elämysten varaan. (Tästä hyvänä esimerkkinä oli Davy Crockett -elokuvan jälkeen räjähtänyt kysyntä pesukarhunnahkalakeille.)

Kunnianhimoinen Disneyland-hanke perustui pohjimmiltaan samaan ilmiöön. Kyseessä oli Waltin itsensä huolellisesti suunnittelema huvipuisto, joka hänen omissa silmissään alkoi näyttäytyä mallina tulevaisuuden kaupunkisuunnittelulle.

Vanhoilla päivillään Disney ryhtyikin utopistiksi. Hän ymmärsi Disneylandin rajoitukset ja alkoi suunnitella Floridaan uutta huvipuistoa – ei, ei pelkkää huvipuistoa vaan tulevaisuuden mallikaupunkia, EPCOT:ia. Kierrokset kasvoivat jatkuvasti, kunnianhimo suuntasi katseen kauas horisontin taa. Walt Disney oli täydessä vauhdissa.

Mutta elämä asetti rajansa. EPCOT ei koskaan toteutunut. Walt Disney kuoli 65-vuotiaana vuonna 1966 verenkierron heikkenemiseen. Taustasyynä oli tupakoinnin aiheuttama keuhkosyöpä.

Mutta eihän Walt Disney oikeasti kuollut.