Miksi Game of Thrones oli jättimenestys?

Hyvät tarinat vaikuttavat minuun kuin päihde. Pidän osuvana Juhana Torkin ajatusta siitä, miten tarinariippuvuus on ihmisen aidoin ja alkuperäisin addiktio. ”Mielenterveytemme tarvitsee tarinoita – ilman niitä olemme yhtä apeita ja epätoivoisia kuin alkoholisti kadotettuaan taskumattinsa”, Torkki kirjoittaa.

Kun Game of Thrones -sarja vuonna 2019 päättyi, tunsin sisäistä tyhjyyttä. Taskumattini oli tyhjentynyt. Miljoonien muiden fanien tavoin janosin lisää. Siksi luin sarjan taustalla olevan viisiosaisen fantasiakirjasarjan, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun (julk. 1996–2011).

En ole koskaan ennen lukenut fantasiaa. Viikkokausien sukellus uuteen kirjallisuudenlajiin oli intensiivinen kokemus. Tarina vei mennessään, mutta mieleeni jäi myös älyllisiä kysymyksiä. Miten ihmeessä George R. R. Martin onnistui luomaan näin vangitsevan tarinan? 

Reunamerkintöjä tuttuun maailmaan

Jokainen tarinankertoja tietää, että hyvän tarinan on tunnuttava tutulta. Tulen ja jään laulussa yhtymäkohdat sydänkeskiajan Eurooppaan ja Lähi-itään eivät ole vain ilmeisiä. Ne ovat suorastaan räikeän silmiinpistäviä, aina maantiedettä, kansakuntia ja historiallisia tapahtumia myöten.

Luen paraikaa Peter Frankopanin maailmanhistoriaa Lähi-idän näkökulmasta käsittelevää Silkkitiet-teosta (2015). Näyttää selvältä, että George R. R. Martin on kahlannut läpi lukuisia vastaavia historiateoksia Tulen ja jään laulua rakentaessaan. Siksi sopii kysyä, mihin fantasiaa edes tarvitaan.

Historiallisten romaanien kirjoittaja on aina faktojen vanki. Jos taiteilijanvapautta venyttää liikaa, tarina ei tunnu uskottavalta. Mutta jos luo oman maailmansa – kuten Martin on tehnyt – vapauksia on enemmän.

Mukaan voi ottaa myös taikuutta, jota Tulen ja jään laulussa on tosin säästeliäästi. Taikuuteen liittyvä arvoituksellisuus lienee yksi sarjan tunnuselementeistä verrattuna esimerkiksi Tolkienin teoksiin. Magialla ja monstereilla revittelevän Tolkienin rinnalla Martinia voisi pitää jopa realistina.

Ihmiset ovat haavoittuvaisia

Vaikka Tulen ja jään laulussa esiintyvät lohikäärmeet sekä pohjoisesta uhkaava ikuinen talvi saattavat symboloida ydinaseita ja ilmastokatastrofia, Martinin mielenkiinto on yksilötasolla.

Martin korostaa yksilön ja sosiaalisten odotusten välistä jännitettä. Sarjan kaikki hahmot ovat jotenkin vajavaisia, haavoittuvaisia. Milloin tarinaa kerrotaan lyhytkasvuisen ihmisen (Tyrion), milloin isokokoisen ja epänaisellisen naisen (Brienne) ja milloin freudilaista peniskateutta potevan kuningattaren (Cersei) näkökulmasta.

Suuret sankarihahmot loistavan poissaolollaan. Ketään ei idealisoida, ja Martinin kertomus sankaruudesta rakentuu inhimillisten puutteiden kautta. Kliseisesti voisi sanoa, että kun ihminen hyväksyy itsensä, hän löytää itselleen seesteisen kohtalon.

Pienen ihmisen näkökulma istuu nykyilmapiiriin kuin valettu. Nyky-yleisö janoaa haavoittuvien ihmisten vaiettuja tarinoita. Olemme kuulleet voittajista liikaa. Martinin kirjasarja heijastelee nykyaikaista humaania historiantutkimusta, joka korostaa yksilöiden ja perheiden kokemuksia kuninkaallisten dynastioiden sijasta.

Oppia Tarzanista

Martinin kirjoissa on hyvin samanlainen rakenne kuin tv-sarjojen käsikirjoituksissa. Yksittäinen kohtaus keskittyy aina yhden hahmon näkökulmaan. Eri hahmoihin keskittyviä kohtauksia vuorotellaan. Näin sarja pysyy ilmavana.

Ajattelin tällaisen kerrontatyylin olevan nimenomaan tv-ajan ilmiö. Mutta Edgar Rice Burroughsin sata vuotta sitten julkaistuissa Tarzan-kirjoissa kerronta etenee hämmästyttävän samalla tavalla. Kaiken kukkuraksi luvut jäävät yleensä cliffhangereihin. Burroughsin ja Martinin teokset ovat kuin kirjoiksi pakattua tv-viihdettä.

Martinin kyky loihtia tyhjästä persoonallisia yksilöitä ja heidän elämäntarinoitaan on ihailtava. Martinin ansiosta kirjasarjan tv-sovituksessa on ratkaistu myös pitkään kestävien sarjojen perusongelma. Sarjaan kuin sarjaan tarvitaan aika ajoin uusia hahmoja. Mutta kun hahmoja kertyy liikaa, kaikkia ei ehdi enää seurata. Sarjalle tulee hahmoähky.

George R. R Martinin ratkaisu on kuoleminen matalalla kynnyksellä. Kirjailija on pahamaineisen kuuluisa siitä, että hän saattaa tappaa hahmoistaan kenet tahansa koska tahansa. Tässäkin suhteessa Martinin ote on realistinen. Kuolema voi korjata kenet tahansa koska tahansa. Sekin on osa pienen ihmisen haavoittuvaisuutta.