Kirjakauppiaan kaveri

Kohtapuoliin viisivuotias poikani jaksaa jo mainiosti kuunnella pitkiäkin tarinoita. Olen loppukesän aikana lukenut hänen kanssaan kaksi tunnettua Astrid Lindgrenin teosta. Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (1955) Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (1973) Lindgren rakentaa mestarillisesti jännitteisiä ja tiivistyviä juonikuvioita, joissa yksinkertainen hyvän ja pahan vastakkainasettelu vangitsee pienenkin lapsen huomion. Kirjojen keskiössä olevat haavoittuneet perhesuhteet sekä maailman turvattomuutta heijasteleva symboliikka puolestaan ylläpitävät aikuisen mielenkiintoa. Mio, poikani Mio on kokonaisuutena suoraviivaisempi kuin Veljeni Leijonamieli. Siksi jälkimmäinen saattaa upota paremmin vasta hieman vanhemmille lapsille. Kimmokkeeni lukea Lindgreniä omille lapsilleni on pitkälti nostalginen. Näitähän minullekin luettiin. Juonikuviot olivat jo haalistuneet mielestäni, joten lukukokemukset olivat kuin palkitseva mieleenpalauttamisprosessi. Nostalgia on tieteellisesti hyvin tunnett

Uutuuskirjoja lukevat kaikki. Niistä tehdään paljon arvosteluja ja analyysejä. Minä olen joskus umpimielinen. Haluan pakkomielteisesti löytää jotain, mihin valtavirta ei kiinnitä huomiota. Siksi en välitä kirjauutuuksista. Kaivelen syvempää. Kari Hotakaisen kirjan  Tarina  kuitenkin luin julkaisusyksynä 2020. Kieltämättä nautin Hotakaisen kerronnasta. Dystooppinen synkkyys yhdistyy siinä pisteliääseen satiiriin ja liioiteltuihin ihmiskuvauksiin. Kirjan perusidea on kriittisyys brändäystä kohtaan. Kuluttajien suosiota tavoittelevat yritykset brändäävät tuotteilleen merkityksiä, joiden takana on vain raadollinen todellisuus. Esimerkiksi: ”Sikaa oli ammuttu päähän .357 Magnum -revolverilla, se oli rojahtanut veriselle betonilattialle, potkinut siinä vielä hetken, sitten nytkähtänyt hengettömäksi. Se oli nostettu pystyyn, halkaistu ja paloiteltu osiin, haudutettu uunissa, kunnes siasta oli tullut niin pehmeää, että siitä saattoi nyhtää riekaleita viestintätoimiston ihmisille, jotka olivat

Olen jo pitkään paneutunut Amerikan historiaan. Osansa tästä kiinnostuksesta on saanut intiaanien historia. Olen hiljattain lukenut aiheesta kaksi vaikuttavaa teosta. Dee Brown (1970): Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen Charles C. Mann (2011): 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta Dee Brownin (1970) kirja on tutkielma Yhdysvaltain Lännen valloituksesta (v. 1860-1890) – intiaanien näkökulmasta. Yhdysvalloissa Lännen valloitus nähdään yleensä myyttisenä ja jopa kunniakkaana. Intiaanien näkökulma on lähinnä julma ja raadollinen. Uudisasukkaat ja heitä tukevat sotavoimat murskasivat, tappoivat ja raiskasivat heimon toisensa jälkeen. Kalpeanaama oli yksiselitteisesti paha, ja intiaanit olivat uhreja. Näkökulma laajenee Charles C. Mannin (2011) teoksessa. Kirja on tieteellisen journalismin voimannäyte intiaanien yhteiskunnista ennen eurooppalaisten saapumista 1500-luvulla. Nämä yhteiskunnat olivat usein kukoistavia, runsasväkisiä ja teknisesti sekä henkisesti edistyneitä. "Ajattele, miten ri