Kolme syytä lukea vanhaa kirjallisuutta

Aiemmassa bloggauksessa kerroin suosivani antikvariaatteja. Löydän niistä kirjoja, joita ei ole kirjoitettu nykyhetkeä varten. Ne kuuluvat johonkin toiseen historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Mitä sellaiset kirjat antavat tähän päivään? Tarjoan kolme selitystä.

1. Vanhat ideat heräävät eloon

”Verrattuna moniin muihin tieteenaloihin sosiologiasta saa ulkopuolinen varsin nekrofiilisen kuvan. Täällä todella rakastetaan vainajia.”

Näin kirjoittavat Jukka Gronow, Arto Noro ja Pertti Töttö teoksessaan Sosiologian klassikot (1996, s. 5). Klassikosta on tullut klassikko siksi, että teoksessa esitetyt ajatukset kestävät aikaa. Ajatukset saavat uusia muotoja, kun ”vanhoista kirjoituksista kehitetään uusia ideoita uudessa keskustelutilanteessa.” (s. 10)

Sosiologian klassikot muistuttavat epäilyttävästi uskonnollis-moraalisia opinkappaleita. Näidenkin käyttövoima on ajallinen kestävyys ja uudelleentulkittavuus. Raamattu tarjoaa aina uutta inspiraatiota. Parhaat kaunokirjalliset teokset täyttävät saman kriteerin. Kun ikivanhasta romaanista löytyy kuvauksia, jotka "voisivat olla kuin tänään kirjoitettuja", lukija tietää kirjailijan tavoittaneen jotain perustavanlaatuista.

Tuore kokemukseni tällaisesta romaanista on Thomas Mannin Buddenbrookit. Mannin kuvaukset työelämästä ja kulutusvimmasta voisivat olla, noh, kuin tänään kirjoitettuja. Olen käsitellyt Buddenbrookeja erillisessä bloggauksessa.

2. Ajan hammas on loistava kriitikko

Klassikon – sosiologian tai kaunokirjallisuuden – täytyy olla yleistettävissä eri kulttuureihin. Kyse voi olla maantieteellisesti eriytyneistä tai kokonaan eri aikakausien kulttuureista.

Klassikossa on oltava jotain tuttua, johon kaikki voivat samaistua. Tuttuuden siivellä ne voivat esitellä rikkaasti kulttuurien kirjoa. Monet kirjallisuuden nobelistit ovat tällaisia. Mieleeni tulevat esimerkiksi Gabriel García Márquezin Kolumbiaan (Nobel 1982) ja Mo Yanin Kiinaan (Nobel 2012) sijoittuvat teokset. Molemmat luotaavat ihmisyyden universaaleja ongelmia, mutta miljöö on eksoottinen. 

Jos teos on liikaa kiinni kirjoittajansa sosiaalisessa todellisuudessa, se ei avaudu kuin pienelle yleisölle.* Silloin vaarana on unohtuminen. Mutta jos kirja on kestänyt ajan hammasta, siinä on ehkä jotain itua. 

Tässäkin oletuksessa on sudenkuoppansa. Klassikon maine on itseään vahvistava. Kun teosta pidetään klassikkona, sitä pidetään yhä enemmän klassikkona. Se pyhitetään osaksi kaanonia. Lopulta sitä luetaan vain siksi, että se on klassikko. Paljon tallotulta polulta löytää harvoin mitään uutta.

3. Aarteet löytyvät syvältä pinnan alta

Palkitsevinta on eksyä polulle, jota massat eivät ole polkeneet – ja löytää sieltä kirjallisuutta, joka resonoi tämän päivän lukijaa. Antikvariaatit ja kirjastojen varastot ovat tällaisia paikkoja. Niihin on hautautuneena opillisia aarteita.

Aku Ankka -taiteilija Don Rosa on mainiosti tavoittanut idean sarjakuvassaan Kadonneen kirjaston vartijat (1993). Tarinassa seikkaillaan antiikin Alexandrian kadonneen kirjaston jäljillä.

"Kirjat ovat yhtä kuin tieto, ja tieto taas on valtaa ja rahaa", sanoo Roope Ankka, "Aikoinani ostin Espanjan Archivo de Indies -arkistosta kasan vanhoja lokikirjoja. Niiden avulla paikallistin tonnikaupalla aarteita espanjalaisen Amerikan vesistä."

Itse en voi väittää montaa suurta löytöä tehneeni. Olen harrastelija, ja harrastelijat harvemmin löytävät uponneita aarteita. Sellaiseen vaaditaan pitkäjänteistä ammatillista sitoutumista. Ehkä paras löytöni on ruotsalaisen Nobel-kirjailija Selma Lagerlöfin unohtunut, romantisoitu elämäkerta omasta Sakari Topeliuksestamme. Kirjaa ei ole julkaistu vuoden 1920 jälkeen. Olisi pitänyt. Mielestäni kyseessä on mestariteos.

Ei tämä aarre minua maallisesti rikastuttanut. Ei ainakaan vielä. Yksi sosiologian klassikoista, Pierre Bourdieu kertoo, että kulttuurinen pääoma muuttuu nopeasti sosiaaliseksi pääomaksi – ja sosiaalisesta pääomasta on vain lyhyt matka taloudelliseen pääomaan.

Suunnilleen näin Roope Ankkakin sanoi.

* Tämä ei välttämättä ole huono asia, ks. bloggaukseni Suurta yleisöä ei tarvita mihinkään.