Kirjakauppiaan kaveri

Anarkistinen antropologi David Graeber tunnetaan hevonpaskaduuneja käsittelevän Bullshit Jobs -kirjan kirjoittajana. Olen aiemmassa blogissani häneen lyhyesti viitannut. Vuonna 2020 menehtynyt Graeber oli kirjallisesti tuottelias. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi arkeologi David Wengrowin kanssa kirjoitettu massiivinen Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia (2021). Teoksen vaikutusta minuun kuvastanee se, että kirjoitan siitä ensimmäisen bloggaukseni yli kahteen kuukauteen. Takana on taas Harari ”Entä jos mikään, mitä olet oppinut ihmiskunnan historiasta, ei pidäkään paikkaansa? Alussa oli… on radikaali kaiken uudelleenarviointi.” Takakannen teksti ei liioittele. Graeberin ja Wengrowin teos on järisyttävä lukukokemus. Siitä puuttuu kaikenlainen kaupallisuus ja suuren yleisön nuoleskelu. Siksi se tuskin koskaan saavuttaa Yuval Noah Hararin teosten suosiota. Tarkka lukija kuitenkin huomaa, että teoksen ytimessä on juuri Hararin kritiikki. Hararin Sapiens -teos (2011) viljelee ajatust

Olen pohtinut omaa suhdettani työhön. Tämä pohdinta sai kierroksia, kun luin antropologi James Suzmanin teoksen Työn historia – Mihin käytämme aikamme? (2020). Nimensä mukaisesti Työn historia käsittelee ihmisen, työn ja energian suhdetta – pitkällä kaarella aina elämän synnystä nykypäivän automaatiokehitykseen asti. “Yleismaailmallisin työn määritelmä – – on energian tarkoituksellinen käyttö tiettyyn tehtävään jonkin tavoitteen saavuttamiseksi” , kirjoittaa Suzman (s. 14). Aluksi rinnastin Työn historian muihin bestsellereihin, jotka maalailevat ihmiskunnan historiaa isolla pensselillä, esimerkiksi Peter Frankopaniin (ks. blogi ) ja varsinkin Yuval Noah Harariin (ks. blogi ). Suzman pystyy mielestäni parempaan kuin Harari. Suzman on pohdiskelija, Harari on julistaja. Pohdiskeluissaan James Suzman on rönsyilevä. Lukijan on helppo unohtaa, että punaisena lankana on työn historia. Teoksen struktuuri ei ole selkeimmästä päästä. Silti ydinkäsite, 1900-luvun vaikutusvaltaisimman talousti

Tänä vuonna olen viihtynyt aika paljon Afrikassa. Alkuvuodesta luin kolme afrikkalaista romaania, joita olen käsitellyt tässä ja tässä blogitekstissä. Keskikesällä luin toimittaja Sami Sillanpään Keskellä virtaa Kongo -matkakirjan (2021). Tuorein lukemani Afrikka-teemainen kirja on kuitenkin Viola Walleniuksen Koti Keniassa (2021). Wallenius on vuonna 1995 syntynyt suomalaisnainen, joka jo nuorella iällä, 18-vuotiaana, löysi kutsumuksensa Keniasta vapaaehtoistyön parista. Vuonna 2014 hän perusti kenialaisten ystäviensä kanssa hyväntekeväisyysjärjestö Home Street Homen . Koti Keniassa on kokoelma tositarinoita, joita Wallenius on vuosien varrella Kenian maaseudulla elänyt. Walleniuksen kuvaukset Makongenin seudun todellisuudesta ovat riipaisevia – ainakin hyvinvoivan pohjoiseurooppalaisen näkökulmasta. Miljoonille ihmisille köyhyys, näköalattomuus ja turvattomuus ovat kuitenkin jokapäiväistä arkea. Olisipa enemmän fundeerausta Teos alkaa lupaavasti, kun Wallenius reflektoi omaa val

Alkukesän kirjauutuus Kaikki luodon linnut (2022) on näkynyt ja kuulunut mediassa. Teos on matkakirjamainen tietokirja saaristoluonnon, erityisesti linnuston, muutoksista 50 vuoden aikana. Keskeisin osa kirjan narratiivia on Pentti Linkolan vuonna 1974 soutuveneellä tekemä tutkimusmatka Salosta Ahvenanmaan ympäri Poriin (ks. aiempi blogini Linkolasta). Kirjan tekijät, saaristoluontoon erikoistunut biologi Panu Kunttu ja hänen puolisonsa ympäristösuunnittelija Sanna-Mari Kunttu, seurasivat vuonna 2020 Linkolan reittiä miltei päivän tarkkuudella. Kulkuneuvoina Kuntuilla olivat kajakit. Itse Jules Verne olisi ylpeä ”Tavoitteemme on, että retkemme ja sen tulokset herättäisivät kiinnostusta saaristoluonnon suojelua kohtaan. Ihminen haluaa suojella vain sellaista, minkä kokee rakkaaksi, ja vain sellaisen voi kokea rakkaaksi, minkä tuntee merkitykselliseksi.” (s. 365) Saavuttamallaan mediajulkisuudella Kuntut ovat päässeet tavoitteessaan rohkaisevaan alkuun. Näkyvyys on vaatinut aikamoisia

Sarjakuvataiteilija Don Rosan tulkinta Jack Londonista Suosikkiniko? Se lienee liioittelua. Ei yhdysvaltalainen Jack London (1876–1916) sitä ainakaan ylhäisessä yksinäisyydessään ole. Silti luvut puhuvat puolestaan. Olen lukenut Londonilta enemmän romaaneja kuin yhdeltäkään toiselta kirjailijalta. Ei mikään nojatuoliälykkö London oli hyvin monipuolinen kirjailija. Yhtäältä hänen tuotantonsa on miehekästä eräilyviihdettä. Tarinat sijoittuvat Tyynenmeren ulapoille, Klondiken erämaihin – ja San Franciscon kaupunkiviidakoihin. Toisaalta London erottautui suositun genren valtavirrasta tarjoamalla lukijoille syvällisyyttä. Ei hän mikään Nietzsche ollut, mutta monissa teoksissa on syvä yhteiskunnallinen ja yksilönkehityksellinen sanoma. Londonin suurimpana mestariteoksena pidän tässä suhteessa Martin Edeniä (1909). Olen kirjoittanut siitä blogitekstin viime lokakuussa – kyseessä on yksi elämäni parhaista lukukokemuksista. Romaanissa London kuvaa koulusivistyksen ulkopuolelle jääneen merimieh

Pari vuotta sitten tietoisuuteeni tuli raikkaasti hymyilevä nuori mies. Kollegani nimittivät häntä nuoreksi neroksi, mullistavaksi ajattelijaksi. Miehen nimi oli Perttu Pölönen. Pölönen oli tuolloin runsas parikymppinen keksijä, joka oli hakenut oppia Piilaaksosta. Nyt hän lumosi Suomea supersuosittuna motivaatiopuhujana. Kuten lukijani tietävät, suhtaudun skeptisesti älyllisiin muoti-ilmiöihin ja kollektiivisiin lumouksiin. Minulta kesti kaksi vuotta tarttua Perttu Pölösen esikoisteokseen Tulevaisuuden lukujärjestys (2020). En lumoutunut. Perttu ei pelkää tulevaisuutta Tulevaisuuden lukujärjestyksessä Pölönen esittelee joukon taitoja, jotka erottavat ihmisen koneesta ja ovat siksi tärkeitä tulevaisuuden työelämässä. ”Kone tietää tarkemmin ja muistaa enemmän kuin me, emmekä voi aivoillamme voittaa binäärijärjestelmää ainakaan laskentatehossa. Meidän prosessorimme jää kakkoseksi. Nyt arvokkaaksi on nostettava se, mihin kone ei pysty eli sydämen taidot. Koneella ei ole luonnetta, ei per

Puhetaitoa käsittelevistä kirjoistaan tunnettu Juhana Torkki on viime vuosina kääntänyt antiikin tekstejä. Häneltä on julkaistu Seneca-käännös Elämän lyhyydestä (2018), Plutarkhos-käännös Mielen tyyneydestä (2020) ja tuoreimpana kokoelma Dion Prusalaisen tekstejä, Onnellisuudesta (2022). Kevätmarkkinoille julkaistut ja erityisesti kirjalahjoiksi tuotteistetut Seneca- ja Plutarkhos-työt ovat yltäneet kirjakauppojen top-hyllyille. Samaa voinee odottaa Dionilta. Mitä tämä tarkoittaa? Antiikin tekstejä on suomennettu maailman sivu, mutta harvemmin ne ovat bestsellereiksi yltäneet. On silmiinpistävää, että kustantamo Otava nostaa kääntäjä Juhana Torkin lähes yhtä näkyvään rooliin kuin itse Senecan, Plutarkhoksen ja Dionin. Torkin henkilöbrändillä lienee Otavalle kaupallista arvoa. Torkki ei tiettävästi ole mikään akateemisiin arkistoihin haalistunut klassinen filologi. Hän on valovoimainen liikkeenjohdon kouluttaja ja poliittinen kommentaattori – lähes keisarien tuttava , kuten Dion Prus

Tämän blogin ensimmäinen merkintä käsitteli intiaaneja. Silloin minuun teki vaikutuksen Dee Brownin historiateos Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (1970). Teos käsittelee tragediaa, jolla Pohjois-Amerikan intiaaniheimot yksi toisensa jälkeen hävitettiin 1800-luvulla. Dee Brown on kirjoittanut aiheesta myös historiallisia romaaneja. Niistä on suomennettu sukukronikka Kantaäiti (1980). Teoksessa seurataan Amerikan kaakkoisrannikolla syntyneen intiaaninaisen jälkeläisten pakoa mantereen halki. Tarina alkaa 1760-luvun Georgiasta ja kuljettaa lukijan Oklahoman intiaaniterritorion ja eteläisen preerian kautta 1900-luvun alun Montanaan. Kantaäiti kuvaa alkuperäiskansojen jäsenten lohduttomia kohtaloita Yhdysvaltain historian käännekohdissa. Yleissävy on surullinen. Tarina kouraisee 2020-luvun lukijaa syvältä. Intiaanit tunsivat epätoivoa ja voimattomuutta idästä pursuavan siirtolaisvirran edessä. Se oli kuin luonnonvoima. Entiset asuinalueet muuttuivat intiaaneille elinkelvottomiksi. Alk

Ukrainaan keskittyvä kaunokirjallisuus myy nyt hyvin. Itse poimin antikvariaatin hyllystä brittiläisen Marina Lewyckan esikoisteoksen Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005). Teos on löyhästi omaelämäkerrallinen.  Juuriltaan ukrainalainen Lewycka syntyi toisen maailman sodan jälkeen Kielin saksalaisella pakolaisleirillä. Koska Kiel kuului Saksan brittiläiseen miehitysvyöhykkeeseen, Lewyckan perhe pääsi livahtamaan Englantiin. Useimmat ukrainalaiset kuskattiin takaisin itään, monet Siperiaan saakka.  Femme fatale saapuu Ukrainasta Traktorien lyhyt historia ukrainaksi ei ole puhtaasti ukrainalaista kirjallisuutta. Brittikirjailija pikemminkin pohtii juuriaan vanhempiensa kotimaassa. Teoksen keskiössä on minäkertoja Nadjan vaikea suhde isosiskoonsa Veraan ja ikääntyneeseen isäänsä Nikolaihin.  Eksentrisen Nikolain elämään putkahtaa 50 vuotta nuorempi ukrainalaisnainen, Valentina. Isorintainen, paljastaviin röyhelövaatteisiin pukeutuva vetyperoksidiblondi vastaa stereotypiaa itäeuroo

Presidentti Tarja Halosen (s. 1943) perintö on ilmeisesti tahraantunut . Halonen oli kuulemma liian hyväuskoinen Venäjän edessä. Ehkä niin. Mutta vuosina 2000-2012 itänaapuri näytti Suomen kannalta rauhalliselta. Kerrankin presidentillä oli mahdollisuus keskittyä muuhun kuin Suomen välittömään turvallisuuteen. Järjestöjyrä heikkojen puolella Luin äskettäin Hannu Lehtilän elämäkerran Tarja Halonen – Paremman maailman puolesta (2012). Teos perustuu enimmäkseen Halosen haastatteluihin. Kriittiselle analyysille ei ole sijaa. Halosen oma linja tulee harvinaisen selväksi. Tarja Halonen on epäilemättä Suomen historian vasemmistolaisin presidentti. Lehtilä maalailee Halosesta kuvan luokkatietoisena ihmisenä. Halonen eli nuoruutensa aikana, jolloin yhteiskunnassa oli kaksi vastakkaista intressiryhmää: ”heikko” työväenluokka ja ”etuoikeutettu” porvaristo. Vähitellen yhteiskunnallinen murros teki jakolinjan vanhentuneeksi. Työväestön ja porvariston yhtenäiskulttuurit hajosivat. Tilalle ilmaantui

Minä en ole piinkova luonnontieteilijä. En ole tyynynpehmeä humanisti. Suosikkiaineeni lukiossa olivat pitkä matematiikka, äidinkieli ja historia. Fysiikkaa tai kemiaa en lukenut. Se harmittaa. Aikuisena olen usein halunnut ymmärtää, mistä esimerkiksi suhteellisuusteoriassa ja kvanttimekaniikassa on kyse. Aihetta popularisoivia tiedemiehiä (kyllä, miehiä ) on helppo löytää. Sellainen on paitsi irvailemani Esko Valtaoja, myös hänen vastineensa Helsingissä, Kari Enqvist. Taustalla on maailmankuulu Stephen Hawking Ajan lyhyen historiansa (1988) kanssa. Paitsi että Ajan lyhyt historia on vaatimaton teos – sikäli kuin se yrittää olla kansantajuinen. Teoksen maine ei perustu kirjallisiin ansioihin. Pikemminkin kyse on Stephen Hawkingin eetoksesta, hänen vaikuttavasta elämäntarinastaan. Mutta jotta Ajan lyhyt historia avautuisi sisällöllisesti, lukijan pitää tuntea fysiikan käsitteistöä laajalti. Kotimaista kvanttimekaniikkaa Onneksi meillä on näitä kotimaisiakin tieteen lähettiläitä. Val

Kaikkihan me muistamme valistusfilosofi Montesquieun. Ainakin tunnemme hänen tärkeimmän ajatuksensa, vallan kolmijako-opin. Harmi, että se tuppaa osalta itäeurooppalaisista presidenteistä unohtumaan. Suurilla ajattelijoilla on yleensä muitakin hyviä ideoita kuin ne kaikkien tunnetuimmat. Etsin antikvariaatin hyllystä käsiini Montesquieun nuoruudenteoksen Persialaisia kirjeitä (julk. 1721). Lukukokemus oli häikäisevä. Olisi rikos sivistystä vastaan olla bloggailematta siitä. Montesquieun fiktiivisessä teoksessa kolme persialaista ylimystä kiertelee Eurooppaa ja lähettelee toisilleen sekä kotimaahansa kirjeitä. Persialaisten kirjeitten yhteiskunnallinen sanoma on tarkkanäköistä. Erityisten tenhoavaa on Montesquieun pyrkimys moniäänisyyteen. Kirjeitä kirjoittavat ylimysten lisäksi orjat, munkit, eunukit ja haaremien naiset. Montesquieu tuo monen eri yhteiskuntaluokan äänen kuuluviin. Euroopan kuvaaminen persialaisen silmin on virkistävä kerrontamenetelmä. Samaa itsen ulkopuolelle asettu

Miten minä, nuori suomalaismies, koen ihmiskunnan lähimenneisyyden? No. 1990-luku oli optimistinen. 2000-luku oli hämmentynyt. 2010-luku oli pahaenteinen. 2020-luku on suorastaan epätoivoinen. Kammottavien uutisvirtojen keskellä olen etsinyt lohtua historian suurista linjoista. Peter Frankopanin Silkkitiet (2015, ks. blogi ) auttoi minua hahmottamaan paikkaamme 2500 vuoden historiallisella jatkumolla. Kun lentokorkeus nousee, nykypäivän murheet näyttävät pikkuruisilta. Halusin nousta vieläkin korkeammalle. Lankesin lukemaan 2010-luvun bestsellerin, Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016). Kun Frankopan tyytyy 2500 vuoteen, Hararin mukaan historia alkoi jo 70 000 vuotta sitten – silloin, kun tietoisuus putkahti Homo sapiens -ihmisapinan todellisuuteen. Ihmisen synkkä historia Harari käy suurpiirteisesti läpi ihmiskunnan historian merkittävät käännekohdat. Sellaisiksi hän nimeää kognitiivisen vallankumouksen, maanviljelyksen vallankumouksen, ihmis

Kolme romaania Afrikasta Olen kuukauden sisällä lukenut kolme afrikkalaista romaania, Chigozie Obioman Kalamiehet (2015), Chinua Acheben Kaikki hajoaa (1958, ks. blogi ) ja nyt viimeisimpänä Tsitsi Dangarembgan Tambu (1988, engl. Nervous Conditions ). Kahden nigerialaismiehen ja yhden zimbabwelaisnaisen kirjat ovat pieni sirpale afrikkalaisesta kaunokirjallisuudesta. Silti niissä on yhdistäviä teemoja. Kolonialismin trauma on sellainen, samoin taikauskon merkitys ihmisten elämässä.  Eniten kuitenkin kiinnitin huomiota suvun ja sukulaisuuden korostamiseen. Elämä pyörii suvun ympärillä*, ja erityisesti kaikki kytkeytyy suvun patriarkaalisiin päämiehiin. Chinua Acheben kirjassa eletään 1890-luvun Nigeriassa. Patriarkaalisuus oli huipussaan. Naiset ja lapset olivat toisarvoisia. Vaimojen määrä oli perheen johtajalle vaurauden merkki. Miehen puoleiset sukulaiset olivat naisen puoleisia tärkeämpiä. Yhteiskuntarakenteen muututtua patriarkaalisuus vähitellen heikkeni. Tsitsi Dangarembgan ki

Kouluhistoriamme on eurosentristä. Kun pohdimme vaikkapa kolonialismia, maailma näyttäytyy eurooppalaisten kohteena. Nykyaikaisessa historiantutkimuksessa on muodikasta ottaa ei-länsimainen näkökulma. Tällaisetkin tutkijat tapaavat itse olla länsimaalaisia, esimerkiksi Peter Frankopan (ks. blogi ) ja Charles C. Mann (ks. blogi ). Autenttista ei-länsimaista historiaa on vaikea löytää, ainakin suomalaisista kirjastoista. Mielenkiintoinen kaunokirjallinen avaus tähän suuntaan on nigerialaisen Chinua Acheben romaani Kaikki hajoaa (1958). Teos on afrikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Sitä luetaan Afrikan kouluissa samaan tapaan kuin me luemme Tuntematonta sotilasta . Achebe kertoo 1800-luvun loppupuolella eläneen Okonkwon ja hänen klaaninsa tarinan. 239-sivuinen teos kuvaa aluksi igbo-alkuperäiskansan elämäntapaa. Loppupuolella kaikki alkaa hajota, kun brittiläiset kolonialistit saapuvat kirkkoineen ja hallintoineen. Idylliä ei ole Kaikki hajoaa -romaanin tenho perustuu kaunistelemattom