Suosikkikirjailijani Jack London

Sarjakuvataiteilija Don Rosan tulkinta Jack Londonista

Suosikkiniko? Se lienee liioittelua. Ei yhdysvaltalainen Jack London (1876–1916) sitä ainakaan ylhäisessä yksinäisyydessään ole. Silti luvut puhuvat puolestaan. Olen lukenut Londonilta enemmän romaaneja kuin yhdeltäkään toiselta kirjailijalta.

Ei mikään nojatuoliälykkö

London oli hyvin monipuolinen kirjailija. Yhtäältä hänen tuotantonsa on miehekästä eräilyviihdettä. Tarinat sijoittuvat Tyynenmeren ulapoille, Klondiken erämaihin – ja San Franciscon kaupunkiviidakoihin.

Toisaalta London erottautui suositun genren valtavirrasta tarjoamalla lukijoille syvällisyyttä. Ei hän mikään Nietzsche ollut, mutta monissa teoksissa on syvä yhteiskunnallinen ja yksilönkehityksellinen sanoma.

Londonin suurimpana mestariteoksena pidän tässä suhteessa Martin Edeniä (1909). Olen kirjoittanut siitä blogitekstin viime lokakuussa – kyseessä on yksi elämäni parhaista lukukokemuksista. Romaanissa London kuvaa koulusivistyksen ulkopuolelle jääneen merimiehen matkaa yhteiskunnan älymystön huipulle – ja sitä turhautumista, jonka merimies matkallaan kokee.

Martin Eden on osittain omaelämäkerrallinen. Samaa henkeä on kaikissa Londonin teoksissa. Kirjailija eli värikkään elämän, nousi rutiköyhyydestä upporikkauteen. Ennen kirjailijanuraansa hän oli muun muassa merimies, salakalastaja, kulkuri, sosialisti ja kullankaivaja Klondikessa. Hän ei siis ollut nojatuolifilosofi. Hän kirjoitti kokemuksistaan.

Londonin kirjoissa voima ratkaisee

Onnettoman taustansa vuoksi London tiesi, millaista on olla yhteiskunnan marginaalissa. Teoksissaan hän asettui usein heikkojen ja sorrettujen puolelle. Jännittävä esimerkki on eläintarina Erämaan kutsu (1903). Siinä kuvataan yhteiskunnan vähäpätöisimpiin kuuluvan jäsenen – koiran – voimauttavaa matkaa pohjoisten erämaiden vapauteen.

Pohjoiseen Klondikeen sijoittuvat myös Londonin viihteellisempään tuotantoon kuuluvat teokset Lumikenttien tytär (1902) ja Klondyken kuningas (1910). Näistä erityisesti jälkimmäistä voin suositella kesälomalukemistoksi. Miehinen, suorastaan yli-inhimillinen voima uhkuu teoksen päähenkilössä, kullankaivajassa, joka rikastuttuaan matkustaa pistämään polvilleen myös Kalifornian häikäilemättömät liikemiehet.

Teemana voima – niin henkinen kuin fyysinen – hallitsee montaa Londonin kirjaa. Martin Edenissä teema on kantava, mutta oikeuksiinsa se pääsee myös Londonin suurimpiin lukeutuvassa Merisudessa (1904). Teoksessa London esittelee kirjallisuuden klassikoksi nouseen väkivahvan, raa’an, moraalittoman mutta sivistyneen merikapteeni Susi-Larsenin.

Merisudessa on samaa pohdiskelevaa, jopa filosofista henkeä kuin Martin Edenissä. Teokset tuntuvat toistensa sisaruksilta. Kertomusten keskiössä on vaihdokastarina, ihmisen eksyminen täysin poikkeavaan sosiaaliseen ympäristöön. Martin Edenissä nimihahmo, työväenluokkainen merimies, alkaa elää hienostunutta porvarillista elämää. Merisudessa rikas ja urbanisoitunut kirjallisuusmies joutuu yllättäen julman Susi-Larsenin johtamalle hylkeenpyyntialukselle.

Värikkään elämän uhri 

Sosiaalinen vaihdokkuus saattoi kiehtoa Londonia hänen kirjavan taustansa takia. Olihan hänkin elämässään monta kertaa joutunut aivan uusiin ympyröihin. 

Poukkoilevuus vaati veronsa. London eli lyhyen, kuumeenomaisen elämän. Nuoruutensa hurjastelun jälkeen hänen parhaat kirjansa syntyivät 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Myöhemmin hän taantui. Alkoholismi ja elintapasairaudet rappeuttivat Londonin, ja se näkyi myös kirjallisessa tuotannossa. Alkoholismi teemana on esillä jo Klondyken kuninkaassa.

Vaikka Londonin elämänvoima hiipui, hänen kirjoitustahdilleen ei käynyt samoin. Tuotannon laatu kuitenkin romahti. Valtava osa Jack Londonin tuotannosta on ala-arvoista. Suomalainen lukija erottaa Londonin huonot kirjat hyvistä varmimmin tutkimalla, mistä ei 1900-luvun alkupuoliskon jälkeen ole otettu uusintapainoksia.

Minun on vaikea kyllästyä Londoniin. Silti en ole jaksanut lukea kahta teosta perätysten. Väliin on tarvittu vähintään muutama kuukausi. Tällä kertaa saatan tehdä poikkeuksen. Luin Merisuden toukokuun alussa, ja nyt minua polttelee hänen teoksensa Rautakorko (1908).

Miksikö? Siksi, että siinä ennakoitiin totalitarismin nousu. Onkohan Londonin kuvauksissa yhtäläisyyksiä nykypäivään?