Kari Enqvist haluaa keskustella kivistä

Minä en ole piinkova luonnontieteilijä. En ole tyynynpehmeä humanisti. Suosikkiaineeni lukiossa olivat pitkä matematiikka, äidinkieli ja historia. Fysiikkaa tai kemiaa en lukenut.

Se harmittaa. Aikuisena olen usein halunnut ymmärtää, mistä esimerkiksi suhteellisuusteoriassa ja kvanttimekaniikassa on kyse. Aihetta popularisoivia tiedemiehiä (kyllä, miehiä) on helppo löytää. Sellainen on paitsi irvailemani Esko Valtaoja, myös hänen vastineensa Helsingissä, Kari Enqvist. Taustalla on maailmankuulu Stephen Hawking Ajan lyhyen historiansa (1988) kanssa.

Paitsi että Ajan lyhyt historia on vaatimaton teos – sikäli kuin se yrittää olla kansantajuinen. Teoksen maine ei perustu kirjallisiin ansioihin. Pikemminkin kyse on Stephen Hawkingin eetoksesta, hänen vaikuttavasta elämäntarinastaan. Mutta jotta Ajan lyhyt historia avautuisi sisällöllisesti, lukijan pitää tuntea fysiikan käsitteistöä laajalti.

Kotimaista kvanttimekaniikkaa

Onneksi meillä on näitä kotimaisiakin tieteen lähettiläitä. Valtaojalle ja Enqvistille kiitokset. Teidän ansiostanne minulla on jonkinlainen käsitys, mitä se kummallinen tasokuva planeetan kaareuttamasta aika-avaruudesta tarkoittaa.

Valtaojan Avaruudesta (2019) lienee helpoin lukemani esitys suhteellisuusteoriasta. Enqvistin Kangastuksia varjojen talossa (2020) -teoksesta saa käsityksen kvanttimekaniikasta. Vaikeaselkoista oli, vaikka olen sentään dosentti. Onneksi kosmologian emeritusprofessori Enqvist lohduttaa lukijaa tunnustamalla, ettei ymmärrä kvanttimekaniikkaa itsekään. (Mutta pystyy kuitenkin kirjoittamaan aiheesta kirjan, hmm.)

Suhteellisuusteoriassa ja varsinkin kvanttimekaniikassa kyse on arkijärjen ja intuition vastaisista ilmiöistä. Ihmislajin kognitiivinen kapasiteetti ei tahdo riittää niiden hahmottamiseen. Liikumme älyllisen potentiaalimme äärirajoilla. Suhteellisuusteoria on tunnettu jo vuosisadan. Vieläkin sen perusteet ovat vain harvoille kirkkaat.

Arkijärkemme ulottuvilla oleva fysiikka on Isaac Newtonin meille esittelemää klassista fysiikkaa. Enqvist maalailee sen olevan vain suuren kvanttitodellisuuden pintakuohua. Havaitsemamme maailmankaikkeuden neljä ulottuvuutta (pituus, leveys, syvyys ja aika) ovat kuin leikkikehä, pieni palanen todellisesta maailmankaikkeudesta. Suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka tarjoavat siitä hätäisiä välähdyksiä.

Enqvist yrittää olla humanisti

Kangastuksia varjojen talossa (2020) on kirjallisesti tuotteliaan Kari Enqvistin tuorein teos. Kokonaisuutena se on varsin sekava. Fokuksen puuttumista voi aavistella jo mitäänsanomattomasta otsikosta. Kvanttimekaniikan lisäksi kirjassa on puhe kummituksista, tietokonesimulaatioista ja pseudotieteistä.

Sisäkannessa Enqvistiä luonnehditaan ”tieteen lähettilääksi, jonka kirjoja lukevat myös ne, joille kaunokirjallisuus on sanomalehtien tiedesivuja tutumpaa luettavaa”.  Kieltämättä Enqvistillä on yritystä olla muuta kuin vaikeaselkoinen kosmologi. Sanankäyttö on luovaa. Erityisesti minua huvittaa Enqvistin tapa tuoda esiin korkeakulttuurista harrastuneisuuttaan. Hän viittaa ahkerasti taiteilijoihin, joista tavallinen pulliainen ei ole kuullutkaan. (Valtaoja tekee muuten samaa.)

Luen rivien välistä, että Enqvistin mielestä kosmologi pystyy kyllä puhumaan ihmistieteen piiriin kuuluvista asioista. Mutta ihmistieteilijä puhumassa luonnontieteistä on lähinnä, noh, mahdotonta.

”Olen joskus keskustellut yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneiden ihmisten kanssa. Kokemukseni on, että heitä on mahdotonta saada kiinnostumaan luonnon mikroskooppisista yksityiskohdista. Jos heille sanoo, että tässä on kivi, joka on pyöreä; pohditaan sen rakennetta, sen pyöreyttä ja sitä, miksi näemme sen sellaisena kuin näemme, ei kulu kuin kolme minuuttia, kun yhteiskuntatieteilijä jo puhuu kivien merkityksestä kaivostoiminnalle ja sääty-yhteiskunnan kehitykselle.” (s. 44)

Jälkeenpäin Enqvist korostaa, ettei hänen toteamustaan pidä ottaa moitteena vaan jännittävänä esimerkkinä ihmisten erilaisuudesta: ”Ehkä olen vain hidasälyinen, kun itse haluaisin ensimmäiseksi ymmärtää, miten asioita voidaan nähdä.” (s. 44).

Kari Enqvist – et sinä ole hidasälyinen. Et sinä taiteestakaan puhuessasi erittele väriaineiden ja taustakankaan kemiaa. Sen sijaan pohdiskelet, miten käsityksesi gravitaatiosta on kuin ”tarkkoja detaljeja vailla oleva impressionistinen taulu”:

”Jonkun toisen sivellin loihtisi esiin toisenlaisen maiseman, aivan kuten Pierre-Auguste Renoirin ja Claude Monet’n samanaikaiset maalaukset La Grenouillèren nimellä tunnetusta pariisilaisten sunnuntaikohteesta kuvaavat samaa jokinäkymää mutta hyvin eri tavoin.” (s. 282)

Sinähän assosioit kuin yhteiskuntatieteilijä!