Tuntemamme historia on paskapuhetta

Anarkistinen antropologi David Graeber tunnetaan hevonpaskaduuneja käsittelevän Bullshit Jobs -kirjan kirjoittajana. Olen aiemmassa blogissani häneen lyhyesti viitannut.

Vuonna 2020 menehtynyt Graeber oli kirjallisesti tuottelias. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi arkeologi David Wengrowin kanssa kirjoitettu massiivinen Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia (2021). Teoksen vaikutusta minuun kuvastanee se, että kirjoitan siitä ensimmäisen bloggaukseni yli kahteen kuukauteen.

Takana on taas Harari

”Entä jos mikään, mitä olet oppinut ihmiskunnan historiasta, ei pidäkään paikkaansa? Alussa oli… on radikaali kaiken uudelleenarviointi.”

Takakannen teksti ei liioittele. Graeberin ja Wengrowin teos on järisyttävä lukukokemus. Siitä puuttuu kaikenlainen kaupallisuus ja suuren yleisön nuoleskelu. Siksi se tuskin koskaan saavuttaa Yuval Noah Hararin teosten suosiota. Tarkka lukija kuitenkin huomaa, että teoksen ytimessä on juuri Hararin kritiikki.

Hararin Sapiens-teos (2011) viljelee ajatusta maanviljelystä ihmiskunnan suurimpana virheenä, peruuttamattomana askeleena kohti katastrofia. Sen sijaan Graeberin ja Wengrowin mukaan maanviljelys ei ollut mikään peruuttamaton askel. Historiassa ei ole vääjäämättömyyttä. Se on myytti.

Graeber ja Wengrow viittaavat Harariin suoraan vain muutaman kerran. Silti jo teoksen syntyhistoria on paljon puhuva. Esipuheessa Wengrow kertoo kaksikon kirjoittaneen teosta kymmenen vuotta. He siis aloittivat kirjoitustyön samana vuonna kuin Hararin Sapiens julkaistiin.

Mistä Graeberin ja Wengrowin kritiikissä pohjimmiltaan on kysymys?

Kahlitsevat tarinat

Kertomus ihmiskunnan historiasta on tarina, joka Graeberin ja Wengrowin mukaan toistaa kahta arkkityyppiä. Hobbesilaisen tarinan mukaan olimme ennen kaoottisia ja väkivaltaisia elukoita, jotka maanviljelys sivisti. Rousseaulaisen tarinan mukaan olimme ennen jaloja, luonnontilaisia olentoja, jotka maanviljelys syöksi turmioon.

Harari toistaa versiota rousseaulaisesta tarinasta: Ihminen ei domestikoinut viljaa vaan vilja domestikoi ihmisen. Graeberin ja Wengrowin mukaan tämä tarina vetoaa lukijoihin, koska se on kuultu jo tuhansia kertoja.

”Taas ollaan päädytty takaisin Eedenin puutarhaan. Tällä kertaa ihmistä ei vain huijaa kiellettyä hedelmää maistamaan kavala käärme. Sen tekee hedelmä itse (eli viljanjyvä).” (s. 243)

Vastaavat tarinat kahlitsevat kykyämme nähdä historia avarasti. Tämä on ongelmallista, koska kasvavan antropologisen ja arkeologisen todistusaineiston mukaan todellinen historiamme ei lainkaan tue siitä ylläpitämiämme myyttejä. Graeber ja Wengrow esittävät asiasta monia esimerkkejä.

Valistuksen alkuperä

Alussa oli… -teoksen yksi hämmästyttävimmistä ajatuksista on valistuksen alkuperä. Olin jo aiemmin oppinut, että Yhdysvaltain perustuslaki on hengeltään hyvin samanlainen kuin irokeesiliiton hallintojärjestelmä 1600–1700-luvulla. 

Graeber ja Wengrow vievät ajatusta pidemmälle. Heidän mukaansa länsimaisesta yksilönvapaudesta ja oikeusjärjestelmästä voidaan kiittää Amerikan alkuperäiskansojen intellektuaaleja, joiden ajattelusta Euroopan valistusfilosofit ammensivat kaikki ideaalinsa. On hätkähdyttävää huomata, kuinka paljon esimerkiksi vuonna 1649 tallennetut huronien uskomukset muistuttivat Sigmund Freudin ajattelua 250 vuotta myöhemmin:

”Huronit uskovat, että sielullamme on toiveita, jotka ovat ikään kuin sisäsyntyisiä ja kätkettyjä. – – He uskovat sielumme tekevän nämä luonnolliset halut tiettäväksi unien välityksellä, sillä unet ovat sielun kieltä. Kun toiveet täytetään, sielu on tyytyväinen; mutta jos se ei saa haluamaansa, se vihastuu, eikä anna ruumiille kaikkea sitä hyvää ja onnea jota sille toivoi, ja saattaapa se vielä kapinoida ruumista vastaan ja aiheuttaa erilaisia sairauksia, jopa kuoleman.” (s. 462)

Graeber ja Wengrow osoittavat kirjassaan, kuinka monimutkaisen historiallisen kehityksen tulosta Amerikan alkuperäiset yhteiskunnat olivat. Ne olivat aidosti sivistyneitä. Eurosentrinen jalo villi -ajattelu häpäisi ne.

Mitä muinaiset ihmiset tekivät?

Graeber ja Wengrow puhuvat paljon poliittisesta tietoisuudesta eli ihmisen kyvystä kuvitella ja elää vaihtoehtoisissa sosiaalisissa todellisuuksissa. Nykyihminen pystyy toki kuvittelemaan kaikenlaista. Mutta onko kenelläkään todellisuutta mahdollisuutta esimerkiksi erota valtiosta? Irtautua kulutuskulttuurista? Luoda oma oikeusjärjestelmänsä?

Tuskinpa vain. Ihminen on loukussa. Mutta ehkei hän ollut sitä luonnontilassaan. Graeber ja Wengrow puhuvat niin sanotusta sapiens-paradoksista: ”Miksi siitä, kun meistä tuli kykeneviä luomaan kulttuuria, kesti niin kauan siihen, että saimme lopulta aikaiseksi tehdä niin? Mitä me siinä välissä oikein puuhasimme?” (s. 96)

Toisin sanoen mitä teimme ennen neoliittista vallankumousta? Mitä älyllisesti nykyihmisen vertaiset, tieteelliseen ajatteluun ja luovaan mielikuvitukseen kykenevät ihmiset puuhasivat kymmeniä tuhansia vuosia?

He kokeilivat asioita.

Graeberin ja Wengrowin läpikäymä aineisto paljastaa, että suurimman osan historiastaan ihminen on aktiivisesti ihmetellyt ja kokeillut, matkustellut ja tutustunut uusiin ihmisiin. Ihan vain nauttinut elämästä ja tehnyt unelmistaan totta. Juuri tällaiseen Euroopan valistusajattelijat halusivat turvata yksilöille vapauden.

Ensimmäiset kuninkaat olivat leikkikuninkaita

1900-luvun alkupuolella vaikuttaneen historioitsija Johan Huizingan mukaan kulttuuri on institutionalisoitunutta leikkiä. Myös Graeber ja Wengrow nostavat leikin kirjansa keskiöön.

”Rituaalinen leikki toimi siis sekä laboratoriona, jossa tehtiin tieteellisiä kokeita, että varastona, jossa säilöttiin yhteiskunnan tuntemaa tietoa ja tekniikoita, joita sitten voitiin soveltaa tai olla soveltamatta käytännön ongelmiin.” (s. 506)

Kuvaavaksi esimerkiksi kirjoittajat nostavat leikkikuninkaat. Ihmiskunnan historia – ja oma arkielämämme – on täynnä leikkijohtajia, aina Charles III:sta alkaen. Leikkijohtajia ovat myös työpaikan esihenkilöt, urheilujoukkueen valmentajat ja opettajat. Työ, harrastus ja koulu ovat leikkiä, jossa ei ole pakko olla mukana.

”Ensimmäiset kuninkaat saattoivat hyvinkin olla leikkikuninkaita”, Graeber ja Wengrow kirjoittavat, ”Sitten kuninkaista tuli oikeita. Nyt useimmista kuninkaista on taas tullut leikkikuninkaita. – – Mutta vaikka kaikki monarkiat, seremonialliset mukaan lukien, katoaisivat maan päältä, silti riittäisi vielä ihmisiä, jotka leikkivät kuningasta.” (s. 130)

Muinaisten yhteiskuntien leikkisyyttä ruokki se, että ne eivät olleet staattisia. Kesäisin ja talvisin systeemi saattoi olla erilainen. Kesäisin viljeltiin ja asuttiin vakituisia kyliä, talvisin hajauduttiin metsästelemään. Ehkä talveksi valittiin autoritaarinen leikkikuningas, joka palasi kesäksi tavalliseksi tallaajaksi. Kuulostaa… demokratialta.

Historiassa on sittenkin jotain vääjäämätöntä

Alussa oli… -teoksen luettuani olin niin hengästynyt, että en oikein tiennyt, mistä päästä aloitan blogin kirjoittamisen. Teoksen viesti ei todellakaan ole napakka eikä valmiiksi pureskeltu. Lukijan pitää tehdä ajatustyö itse.

”Filosofit puhuvat aina joskus Tapahtumasta eli läpimurrosta”, Graeber ja Wengrow kirjoittavat, ”joka paljastaa todellisuudesta jonkin sellaisen puolen, jota ei aikaisemmin olisi osattu kuvitellakaan, mutta jota ei enää voida olla näkemättä kun se kerran on paljastunut.” (s. 530)

Pelkäänpä, että minulle paljastui Tapahtuma. Maailma näyttää erilaiselta.