Tarja Halonen oli Suomen historian etuoikeutetuin presidentti

Presidentti Tarja Halosen (s. 1943) perintö on ilmeisesti tahraantunut. Halonen oli kuulemma liian hyväuskoinen Venäjän edessä. Ehkä niin.

Mutta vuosina 2000-2012 itänaapuri näytti Suomen kannalta rauhalliselta. Kerrankin presidentillä oli mahdollisuus keskittyä muuhun kuin Suomen välittömään turvallisuuteen.

Järjestöjyrä heikkojen puolella

Luin äskettäin Hannu Lehtilän elämäkerran Tarja Halonen – Paremman maailman puolesta (2012). Teos perustuu enimmäkseen Halosen haastatteluihin. Kriittiselle analyysille ei ole sijaa. Halosen oma linja tulee harvinaisen selväksi.

Tarja Halonen on epäilemättä Suomen historian vasemmistolaisin presidentti. Lehtilä maalailee Halosesta kuvan luokkatietoisena ihmisenä. Halonen eli nuoruutensa aikana, jolloin yhteiskunnassa oli kaksi vastakkaista intressiryhmää: ”heikko” työväenluokka ja ”etuoikeutettu” porvaristo.

Vähitellen yhteiskunnallinen murros teki jakolinjan vanhentuneeksi. Työväestön ja porvariston yhtenäiskulttuurit hajosivat. Tilalle ilmaantui kaikkia yhdistävä kulutuskulttuuri.

Halosen aatemaailma eli. Nuorena aikuisena Halonen ei ollut mukana taistolaisissa tai muissa kuihtuvaa proletaariaatetta elättelevissä liikkeissä. Hänen myötätuntonsa ei ollut työväen puolella. Se oli heikkojen puolella.

”Minä löysin kuin imuri kaikki järjestöt, joissa hoidettiin joitakin vähemmistökysymyksiä. Milloin puolustettiin vankilassa olleita, milloin romaneja, milloin oli kysymys naisten ja miesten tasa-arvosta, milloin kolmannen maailman auttamisesta.” (s. 65)

Kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi, huomio kiinnittyi hänen sukupuoleensa. Naiseus on ollut merkittävässä roolissa koko Halosen sukuhistoriassa: Halonen on vahvojen naisten suvusta. Monen sukupolven aikana suvun miehet ovat olleet sosiaalisesti vastuuttomia, ”joko elämäntaiteilijoita tai vain kadonneet”.

”Tarja Halonen korostaa, ettei koskaan ole ollut niin, että naiset olisivat päättäneet olla vahvoja. Suvun naiset ovat toistuvasti vain joutuneet olosuhteisiin, joissa heidän on ollut pakko kantaa vastuuta.” (s. 24)

Halosen virhearvio Venäjän tulevaisuudesta

Myytti vahvasta naisesta ja ura heikkojen puolella siivittivät Tarja Halosen tasavallan presidentiksi. 2000-luvun alussa Venäjä näytti rauhalliselta ja Eurooppa toi Suomelle turvaa. Presidentin ykköstehtävä ei enää ollut pitää itänaapuria aisoissa. 

”Venäläisten tavoite kehittyä tavalliseksi eurooppalaiseksi valtioksi on selvästi nähtävissä ja sitä on tuettava”, kertoo Halonen vuonna 2012 (s. 153). Vaikka Ukrainan sodan myllertäessä tämä kuulostaa irvokkaalta, väitteelle on perusteensa. Venäjällä oli 1990-luvulta alkaen voimakas kiinnostus kaikkeen läntiseen, ei vähiten materiaaliseen vaurauteen.  (Ks. blogi)

Valitettavasti mopo lähti karkailemaan. Pian venäläinen enemmistö (ts. suurkaupunkien ulkopuolelle jäävä kouluttamaton väestö) oppi, että yhteiskunnallinen muutos ja siihen liitetyt käsitteet ”liberalismi” ja ”demokratia” eivät tarkoita edistystä, vaan kaaosta ja ahneita oligarkkeja. (Ks. blogi)

Suomen presidentin silmissä illuusio oli kuitenkin särkymätön. Halonen saattoi paneutua mieliaiheeseensa heikkojen auttamiseen myös kansainvälisesti. Vieläkin kun mietimme Tarja Halosen profiilia, mieleemme assosioituvat sanat globalisaatio, YK, tasa-arvo ja kestävä kehitys. 

”Mielestäni käsitys sodasta, jollaisia viimeiset maailmansodat ovat olleet, on vanhentunut. Todennäköisesti sodat, joita käydään – jos niitä käydään – ovat huomattavasti teknisempiä ja tilanne siksi täysin erilainen.” (s. 144)

Tässä kohtaa alkaisi jälkiviisastelu, mutta pidättäydyn siitä.

Vastakkainasettelun aika alkoi taas

Presidentti-instituutio on perinteisesti kansan arvostama. Presidenttien kannatuslukemat ovat helposti korkeita. Tämä sai Tarja Halosen taustapuolueen SDP:n tekemään oman virhearvionsa. Suositun Halosen tavaramerkki oli heikkojen puolustaminen ja tausta työväenluokkainen. Siksi SDP:ssä kai ajateltiin, että luokka-ajattelu on tehnyt paluun.

Kuka vielä muistaa 2000-luvulta öykkäriporvarimainoksen, Työn orjat Zorron yöstä nouskaa -räpin ja sinipunaisena hehkuvan Minä vs. Me -vaalimainonnan? Näiden tempausten jälkeen SDP on pitkälti menettänyt hegemoniansa Suomen ykköspuolueena.

Vastakkainasettelun aika ei ollut ohi, mutta kotimaassa vastakkain olivat uudenlaiset voimat. Niin – ja vuosikymmen Tarja Halosen jälkeen ovat vastakkain Suomea vielä paljon suuremmat voimat. Siksi presidentillä ei ole enää etuoikeutta keskittyä maailman parantamiseen.

Nykyään keskitytään maailman pelastamiseen.