Star Warsin tuskenit olivatkin mukavia, ja se kertoo suhteestamme intiaaneihin


Tämän blogin ensimmäinen merkintä käsitteli intiaaneja. Silloin minuun teki vaikutuksen Dee Brownin historiateos Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (1970). Teos käsittelee tragediaa, jolla Pohjois-Amerikan intiaaniheimot yksi toisensa jälkeen hävitettiin 1800-luvulla.

Dee Brown on kirjoittanut aiheesta myös historiallisia romaaneja. Niistä on suomennettu sukukronikka Kantaäiti (1980). Teoksessa seurataan Amerikan kaakkoisrannikolla syntyneen intiaaninaisen jälkeläisten pakoa mantereen halki. Tarina alkaa 1760-luvun Georgiasta ja kuljettaa lukijan Oklahoman intiaaniterritorion ja eteläisen preerian kautta 1900-luvun alun Montanaan.

Kantaäiti kuvaa alkuperäiskansojen jäsenten lohduttomia kohtaloita Yhdysvaltain historian käännekohdissa. Yleissävy on surullinen. Tarina kouraisee 2020-luvun lukijaa syvältä. Intiaanit tunsivat epätoivoa ja voimattomuutta idästä pursuavan siirtolaisvirran edessä. Se oli kuin luonnonvoima. Entiset asuinalueet muuttuivat intiaaneille elinkelvottomiksi. Alkuperäiskansat tungettiin yhä ahtaammille alueille.

“Valkoiset ovat ajaneet meidät pienelle alueelle Platten pohjoispuolelle, ja nyt te tahdotte lähettää sotilaita viimeisille metsästysmaillemme. Se maa ja sen riistaeläimet antavat meille ruokamme, tiipiimme ja vaatteemme. Jos otatte sen meiltä, me näännymme nälkään ja palellumme. Minä mieluummin kuolen taistelussa kuin nälkään.” (s. 342)

Moni lukija oletti, että Dee Brown on itse alkuperäiskansojen edustaja – hän tavoittaa kirjoissaan intiaanien näkökulman niin autenttisesti. Brown oli kuitenkin tavallinen kalpeanaama. Ammatiltaan hän oli kirjastonhoitaja, joka vietti elämänsä arkistoissa historiallisia lähteitä penkoen. Brown oli pioneeri, jonka ansiosta intiaanien näkökulmaa alettiin historiantutkimuksessa huomioida yhä enemmän.

Jaloja villejä ja verenhimoisia raakalaisia


Brownin tuotanto on kuin katumusharjoitusta. Ensimmäistä bloggaustani siteeratakseni: “Me kalpeanaamat olimme pahoja ja teimme teille vääryyttä, te olette uhreja, me olemme pahoillamme.” Kantaäitiäkin on mielenkiintoista tarkastella osana jatkumoa, kuinka valkoihoiset ovat intiaaneista eri aikoina puhuneet.

Amerikassa matkustellut ranskalainen oppinut, Alexander de Tocqueville vertaili teoksessaan Demokratia Amerikassa (1835) Yhdysvaltain kahden vähemmistöryhmän, mustien ja intiaanien erilaista asemaa. Tocquevillen mukaan molemmat ryhmät olivat sorrettuja, mutta päinvastaisista syistä. Mustat olivat täydellisen vangittuja – he eivät omistaneet edes itseään – ja olisivat halunneet päästä tasa-arvoisiksi valkoisten kanssa. Intiaanit puolestaan olivat täydellisen vapaita. He olisivat halunneet pysyä mahdollisimman etäällä angloamerikkalaisesta yhteiskunnasta.

Tocquevillen myötätunto on vähemmistöjen puolella, vaikka intiaanien kohdalla jalo villi -ajattelu häilyy taustalla. Todelliset oppineet lienevät vain harvoin ylläpitäneet intiaaneista mielikuvaa verenhimoisina raakalaisina. Sellainen oli rajaseudun ennakkoluuloisten uudisasukkaiden heiniä. Brown kirjoittaa:

“Wewokan merkillisesti loistavissa silmissä oli orvokinsininen kiilto. Dane näki niissä kauhua, ja harmikseen hän tajusi, että Wewoka pelkäsi häntä ja cheyenneja. Mitähän valeita, minkähänlaisia kauhukertomuksia oli Wewoka kuullut kerrottavan tasankojen villeistä heimoista, kun hän noin heitä pelkäsi?” (s. 252)

Disneyn myöhäinen katumusharjoitus


Intiaaneihin sisältyvät stereotypiat näkyvät parhaiten populaarikulttuurissa. Saksalaisen Karl Mayn lännenromaanit ovat erinomainen esimerkki. Mayn teos Hopeajärven aarre (1891) näyttää intiaanit paitsi syvämietteisinä jaloina villeinä, myös aggressiivisina ja vähän lapsellisina villi-ihmisinä.

Silti oma suosikkini on on Star Wars. Tatooinen aavikkoplaneetan syrjäseuduilla elävissä tuskeneissa eli hiekkakansassa on helppo havaita yhtäläisyyksiä intiaaneihin. Vuonna 1977 julkaistussa Uudessa toivossa ja jopa 2002 julkaistussa Kloonien hyökkäyksessä tuskenit kuvataan raakalaismaisina ryöstelijöinä, jotka ahdistavat planeetan uudisasukkaita.

Kuitenkin vuosina 2019–2022 julkaistuissa, Disneyn tuottamissa Star Wars -sarjoissa The Mandalorian ja The Book of Boba Fett tuskenit esitetään rauhanomaisina, erämaihin väkivalloin työnnettyinä olentoina. Jälkimmäisen sarjan nimihahmo Boba Fett jopa elää tusken-heimon parissa. Mieleen tulee hakematta Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa (1980).

Länsimaalaisten suhde intiaaneihin on muuttunut. Varsinkin populaarikulttuurilla kesti kauan siivota kaappinsa negatiivisista stereotypioista. 

Viesti avaruuteen

Historiallinen trauma on syvä ja todellinen. Intiaanien alistaminen on yhtä häpeällinen luku Yhdysvaltain historiaa kuin afrikkalaisperäisen väestön orjuus (ks. blogi). Amerikkalaisten eduksi voi sanoa, että he käsittelevät traumaansa. He lakkauttivat orjuuden oma-aloitteisesti, ja he ruoskivat itseään intiaanien vuoksi.

Yuval Noah Harari kertoo Sapiens-teoksessaan (ks. blogi) amerikkalaisen tarinan, jossa ensimmäistä kuumatkaa varten harjoitteleva astronautti kohtaa preerialla intiaanivanhuksen. Intiaani kertoi astronautille heimonsa uskovan, että Kuussa elää jumalia. “Voisitko välittää heille viestin kansaltamme?”, hän kysyi.

Vanhus saneli omalla kielellään viestin astronautille. Kun astronautti kysyi, mitä viesti tarkoittaa, intiaani vastasi sen olevan heimon ja jumalien välinen asia. Myöhemmin utelias astronautti etsi käsiinsä kääntäjän. Astronautti toisti ulkoa opettelemansa viestin. Kääntäjä purskahti nauruun.

“Kuun asukkaat! Älkää uskoko sanaakaan, mitä nämä ihmiset sanovat teille. He ovat tulleet varastamaan maanne.”

Kommentit