Nigerialainen juttu liidunvalkeista miehistä

Kouluhistoriamme on eurosentristä. Kun pohdimme vaikkapa kolonialismia, maailma näyttäytyy eurooppalaisten kohteena.

Nykyaikaisessa historiantutkimuksessa on muodikasta ottaa ei-länsimainen näkökulma. Tällaisetkin tutkijat tapaavat itse olla länsimaalaisia, esimerkiksi Peter Frankopan (ks. blogi) ja Charles C. Mann (ks. blogi). Autenttista ei-länsimaista historiaa on vaikea löytää, ainakin suomalaisista kirjastoista.

Mielenkiintoinen kaunokirjallinen avaus tähän suuntaan on nigerialaisen Chinua Acheben romaani Kaikki hajoaa (1958). Teos on afrikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Sitä luetaan Afrikan kouluissa samaan tapaan kuin me luemme Tuntematonta sotilasta.

Achebe kertoo 1800-luvun loppupuolella eläneen Okonkwon ja hänen klaaninsa tarinan. 239-sivuinen teos kuvaa aluksi igbo-alkuperäiskansan elämäntapaa. Loppupuolella kaikki alkaa hajota, kun brittiläiset kolonialistit saapuvat kirkkoineen ja hallintoineen.

Idylliä ei ole

Kaikki hajoaa -romaanin tenho perustuu kaunistelemattomaan dokumentaarisuuteen. Igbojen perinteistä maailmaa ei haikailla. Se ei ollut mikään idylli. Se oli kovaa elämää. Sitä sävyttivät kaikkialle ulottuva taikausko, äärimmäinen patriarkaalisuus ja tiukat sosiaaliset ja seksuaaliset rituaalit. Yksilöllistä liikkumavaraa yhteisössä oli niukasti.

Myös Acheben kuvaama elämänpiiri on pieni. Okonkwon klaaniin kuuluu yhdeksän kylää, ja niillä on yhteinen uskonnollinen luomiskertomus. Ulkomaailma alkaa kylien takaa – ja ulkomaailma on kummallinen.

”Maailma on suuri”, Okonkwo sanoi. ”Olen kuullut sellaistakin että joidenkin heimojen parissa miehen lapset kuuluvat hänen vaimolleen ja vaimon perheelle."
”Se ei voi olla mahdollista”, Machi sanoi. ”Yhtä hyvin voisi sanoa että nainen makaa miehen päällä kun he tekevät lapsia.”
”Vähän niin kuin ne jutut miehistä, joiden sanotaan olevan liidunvalkoisia”, Obierika sanoi. – – ”Sanotaan myös ettei näillä valkoisilla miehillä ole varpaita.” (s. 86)

Ajatus valkoisista miehistä on niin etäinen, että heitä pidetään spitaalisina: ”Lepraa sairastavan toinen, kohteliaampi nimi oli ’valkoihoinen’.” (s. 86)

Nyrkin ja kirkon välissä

Acheben kerronnassa eivät brittiläiset kolonialistitkaan ole mikään suuri demoni. Osa briteistä on ylimielisiä ja ahneita. Suurimmat selkkaukset sattuvat kuitenkin alkuperäisasukkaiden välillä.

”Meidän on ajettava valkoiset miehet maasta.”
”Se on jo liian myöhäistä”, Obierika sanoi alakuloisena. ”Omia miehiämme ja poikiamme on jo liittynyt muukalaisten riveihin. – – Jos me yrittäisimme häätää valkoiset miehet Umuofiasta, sen pitäisi käydä helposti. Heitä on vain kaksi. Mutta mitä tekevät ne, jotka noudattavat valkoisen miehen elämäntapaa ja joille on annettu valta?” (s. 198-199)

Myöhempi nigerialainen kirjailija Chigozie Obioma on kuvannut brittejä ”hulluksi mieheksi”, joka tuli, sotki kaiken ja kylvi riidan veljien välille (ks. Kalamiehet, julk. 2015).

Toisaalta briteillä oli mukanaan ihmiskunnan historian yksi suurimmista menestystuotteista (ks. blogi). He toivat kristinuskon, jonka viesti tasa-arvosta ja rakkaudesta upposi igbojen(kin) vähäosaisiin kuin viidakkoveitsi kuumaan voihin.  

Päähenkilö Okonkwo arvostaa perinteistä maskuliinisuutta ja halveksuu syvästi ”akkamaista ja laiskaa” poikaansa Nwoyeta. Brittivalta kuitenkin tarjoaa Nwoyelle mahdollisuuden menestykseen kirjallisen opintien kautta. Valinta isän nyrkkien ja kristillisen rakkauden välillä on helppo.

Kuka kertoo tarinan?

Ennen Acheben romaanin lukemista mietin, että kolonialismin korostaminen osana Afrikan historiaa on eurooppalaista itsekeskeisyyttä. Ikään kuin Afrikalla ei voisi olla omaa, länsimaista erillistä historiaansa.

Mutta kansakuntien historia on aina historiaa suhteessa muuhun maailmaan. Mitä olisi Suomen historia ilman Eurooppaa, Ruotsia ja Venäjää? Eurooppalaiset ovat ujuttautuneet osaksi Afrikan tarinaa jo satoja vuosia. Mutta ennen Chinua Achebea vain eurooppalaiset olivat päässeet tätä tarinaa kertomaan.

Kaikki hajoaa -romaanin avain on näkökulmassa. Voi olla, että lukija ymmärtää sen jo alkumetreillä. Mutta rautalangasta se väännetään kirjan lopetuksessa, joka onkin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Kärpästen herran ohella yksi kaunokirjallisuuden historian mestarillisimpia.