Kalpeanaamat ja heidän tautinsa

Olen jo pitkään paneutunut Amerikan historiaan. Osansa tästä kiinnostuksesta on saanut intiaanien historia. Olen hiljattain lukenut aiheesta kaksi vaikuttavaa teosta.

• Dee Brown (1970): Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen
• Charles C. Mann (2011): 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta

Dee Brownin (1970) kirja on tutkielma Yhdysvaltain Lännen valloituksesta (v. 1860-1890) – intiaanien näkökulmasta. Yhdysvalloissa Lännen valloitus nähdään yleensä myyttisenä ja jopa kunniakkaana. Intiaanien näkökulma on lähinnä julma ja raadollinen. Uudisasukkaat ja heitä tukevat sotavoimat murskasivat, tappoivat ja raiskasivat heimon toisensa jälkeen. Kalpeanaama oli yksiselitteisesti paha, ja intiaanit olivat uhreja.

Näkökulma laajenee Charles C. Mannin (2011) teoksessa. Kirja on tieteellisen journalismin voimannäyte intiaanien yhteiskunnista ennen eurooppalaisten saapumista 1500-luvulla. Nämä yhteiskunnat olivat usein kukoistavia, runsasväkisiä ja teknisesti sekä henkisesti edistyneitä.

"Ajattele, miten rikkaat vaikutukset Aasia on jättänyt Eurooppaan ja eurooppalaisiin. Kuvittele, mitkä vaikutukset toinen Aasia olisi jättänyt samoihin paikkoihin ja ihmisiin." (s. 146)

Maailmaan sivistysperintö olisi eittämättä verrattomasti vauraampi, jos alkuperäiset amerikkalaiset yhteiskunnat eivät olisi hävinneet.

Niin, miksi ne hävisivät?

Mann kritisoi kouluhistoriasta opittuja käsityksiä eurooppalaisten (sota-)teknisestä ylivoimasta. Totuus on, että 1500-luvun tuliaseet olivat surkeita. Intiaaneja oli enemmän, heillä oli kotikenttäetu ja monenlaista edistynyttä tekniikkaa. Intiaanit olivat myös eurooppalaisia terveempiä, puhtaampia ja isokokoisempia. Kulttuurien välisen kamppailun olisi voinut olettaa olevan tasaväkisempi.

Mutta intiaanit – kaikki kansat ja heimot – hävisivät eurooppalaisille käytännössä aina.

Arvoitus piilee terveydessä. Olemme toki koulussa oppineet, että eurooppalaisilla oli intiaaneja parempi vastustuskyky. (Syitä tähän eurooppalaisten etuun avataan kirjassa laajasti, esim. intiaanien kapeampi geneettinen perimä sekä virusten isäntäeläinten puuttuminen Amerikasta.) Mannin kirja kuitenkin korostaa tautien ratkaisevaa merkitystä.

Kun espanjalaiset alkoivat saavuttaa voittojaan 1520-1530-luvuilla, ensimmäisten eurooppalaisten vierailuista oli kulunut jo 30-40 vuotta. Toisin sanoen eurooppalaisten taudit, kuten isorokko, tuhkarokko ja influenssa, olivat ehtineet riehua Amerikassa jo vuosikymmeniä. Miljoonat olivat kuolleet. Inkavaltakunta oli sisällissodassa.

Oli kuin eurooppalaisten tahattomasti istuttama biologinen ase olisi ehtinyt pehmittää maaperää. Kun konkistadori Pizarro saapui 168 miehensä kanssa, hän tyrmäsi inkojen imperiumin yhdellä iskulla. 1600-luvun eurooppalaisille siirtolaisille saattoi syntyä mielikuva Amerikasta neitseellisenä erämaana, koska taudit olivat tappaneet alkuperäiset asukkaat.

Oliko katastrofi väistämätön?

Eurooppalaisten valloittajien hirmutekoja tuskin voi kiistää. Itse en siihen pysty – varsinkaan luettuani Dee Brownin kirjan. Silti minusta on mielenkiintoista tarkastella Brownin ja Mannin teoksia suhteessa niiden julkaisuaikaan.

Brownin teos vuodelta 1970 on kuin katumusharjoitus: Me kalpeanaamat olimme pahoja ja teimme teille vääryyttä, te olette uhreja, me olemme pahoillamme. 40 vuotta myöhemmin Mannin kirja tarkastelee intiaaniyhteiskuntia jo tasavertaisena eurooppalaisten ja aasialaisten yhteiskuntien kanssa. Intiaaneilla oli huikeita, edistyneitä yhteiskuntia, eikä niiden tuho johtunut pelkästään eurooppalaisesta julmuudesta. Kyse oli suuremmasta (tai mitättömämmästä?) voimasta, nimittäin mikrobeista.

Mannin havainnot eivät vapauta eurooppalaista kulttuuria vastuusta. Eivät suinkaan. Mutta vastuuseen kuuluu myös realiteettien tunnistaminen. Mann pohtii, olisiko tuhoa mitenkään voinut estää. Niin traagista kuin se onkin, katastrofi näyttää olleen väistämätön. Euroopan ekspansio Amerikkaan olisi varmasti tapahtunut ennemmin tai myöhemmin.

Käytännössä Amerikan olisi pitänyt olla karanteenissa 400 vuotta, rokotteiden keksimiseen asti. "Kauppa olisi pitänyt hoitaa antiseptisissä olosuhteissa." (s. 128) Mielestäni tällainen skenaario ei vaikuta todennäköiseltä. Toisaalta "kuolemaa lukuun ottamatta mikään lääketieteessä ei ole väistämätöntä." (s. 128).

Usko vääjäämättömään kohtaloon on vaarallinen tie.