Tervetuloa laaduttomaan yhteiskuntaan

Filosofian lukeminen vaatii kärsivällisyyttä. Näin on silloinkin, kun kyseessä on filosofinen romaani – esimerkiksi Robert M. Pirsigin Zen ja Moottoripyörän kunnossapito (1974).

Päähenkilö, joka esitellään nimellä Faidros, tekee kirjassa moottoripyörämatkan Yhdysvaltain preerioiden halki nuoren poikansa kanssa. Yksinkertainen matkakirjamaisuus tarjoaa puitteet teoksen todelliselle sisällölle: filosofiselle pohdinnalle laadun käsitteestä.

Montako terälehteä on kukassa?

Laatu (kvaliteetti) ja määrä (kvantiteetti) ovat filosofian peruskäsitteitä. Niiden välillä vallitsee perustavanlaatuinen ja kauaskantoinen jännite. Määrää voi mitata, laatua ei. Voimme helposti laskea, kuinka monta terälehteä kauniissa kukassa on, mutta voimmeko laskea, kuinka kaunis kukka on?

Ihmis- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on pitkälti pyrkimystä muuttaa tutkittavia ilmiöitä mitattavaan muotoon. Milloin kehitetään mittareita elämänlaadulle, milloin onnellisuudelle, milloin asiakastyytyväisyydelle. Tämä on haastavaa, koska kokemus laadusta on subjektiivinen ja tilannesidonnainen.

Kun kvantiteetteihin nojaava tutkija lyö tarkkoja lukuja pöytään, laadullista sisältöä korostavan kollegan on vaikea puolustautua. Luvut hallitsevat yhteiskuntaa, koska lukujen pohjalta on helppo tehdä suoraviivaisia päätöksiä. Tämä näkyy esimerkiksi suurten yleisöjen tavoittelussa, josta kirjoitin edellisessä blogissa: kuulijoiden, katsojien ja lukijoiden määrää voi mitata.

Luovuuden kvantifioiminen on pesiytynyt myös huolestuttavissa määrin tiedemaailmaan. Yliopistojen rahoitus ja tieteentekijän menestys riippuu pitkälti julkaistujen artikkeleiden ja saatujen siteerausten määrästä. Tämä ohjaa tutkijan kiinnittämään huomiota työn muotoon eikä tieteelliseen sisältöön.

Robert Pirsigin kirjan päähenkilö onkin entinen filosofian yliopistonopettaja. Hän tuli hulluksi, joutui mielisairaalaan ja unohti kaiken.

Älä pysäytä junaa, jos haluat ymmärtää laatua

Samalla kun kirja käsittelee mielisairaudesta toipumista, Pirsig käyttää 456 tekstisivua metsästäessään määritelmää laadulle. Hän lähestyy käsitettä lukemattomin eri tavoin, niin suoraan kuin metaforisesti, mutta aina laatu luiskahtaa hänen otteestaan.

Mieleenpainuva on kirjan loppupuolella esitetty vertaus pitkästä tavarajunasta, veturista ja 120 täynnä olevasta vaunusta.

”Tahdon antaa tälle junalle nimeksi ’tieto’ ja jakaa sen kahteen osaan: klassinen tieto ja romanttinen tieto. Vertauksessa klassinen tieto, se tieto jota järjen kirkko opettaa, on veturi ja kaikki tavaravaunut. Kaikki ne ja kaikki mitä ne sisältävät. Jos juna jaetaan osiin, romanttista tietoa ei löydy mistään. Ja jos ei ole tarkkana, otaksuu helposti että koko juna on siinä.” (s. 307-308).

Pirsig sijoittaa romanttisen tiedon – eli intuitiivisen käsityksen laadusta – veturin nokkaan. Käsitystä laadusta ei havaitse, koska se on kuin kaksiulotteinen näkymätön pinta. Sillä ei ole merkitystä silloin, kun juna on pysähdyksissä.

”Juna ei ole oikeasti juna, ellei se kulje minnekään. Tutkiessamme junaa ja jakaessamme sitä osiin olemme epähuomiossa pysäyttäneet sen, eikä se mitä tarkastelemme oikeastaan olekaan juna. – – Todellinen tiedon juna ei ole liikkumaton kokonaisuus, joka voidaan pysäyttää ja jakaa osiin. Se on aina liikkeessä.” (s. 308)

Tiedon juna kulkee raiteilla, joita Pirsig nimittää laaduksi, ja käsitys laadusta eli näkymätön entiteetti veturin nokassa kuljettaa junaa pitkin kiskoja. ”Veturin nokka on ehdottomasti se kohta missä kaikki tapahtuu. Veturin nokka sisältää kaikki tulevaisuuden rajattomat mahdollisuudet. Se sisältää menneisyyden koko historian.” (s. 308).

Laadun käsite on hankala, koska tiede ja yhteiskunnallisen päätöksenteko perustuvat staattiseen tietoon. Ilmiö pitää pysäyttää, se pitää laittaa paperille, jotta siihen voisi tutustua. Eikä laatu koskaan näy tällä paperilla. Laatu tulee näkyväksi vasta liikkeessä!

Kävele takaperin ja vilkuile taaksesi

Robert Pirsigin pohdinnat ovat juurtuneet tärkeäksi osaksi filosofista maailmankuvaani. Kaikista kirjan aikaansaamista oivalluksista junavertaus on vain yksi. Lukuhetkellä toukokuussa 2019 muistan suurimman vaikutuksen syntyneen vasta kirjan loppusanoissa.

Pirsig kritisoi yleistä käsitystä, että tulevaisuus siintää edessäpäin ja tähyämme sitä kohti. Ei se näin mene. Me kävelemme takaperin, tulevaisuus on selkämme takana. Silmiemme edessä avautuu menneisyytemme, ja mitä pidemmälle kuljemme, sen laajemman perspektiivin näemme. Kaikki mikä aluksi näyttää suurelta, pienenee vähitellen, ja lopulta suurinkin vuori katoaa horisontin taakse.

”En tosiaan tiedä millainen tulevaisuus takaa on tulossa. Mutta eteeni levittäytyvä menneisyys hallitsee kaikkea näkyvää.” (s. 451).