Hyökkäys keskittymiskykyämme vastaan on kestämätön


Tartuin Helsingin Sanomien hehkuttamaan uutuuskirjaan, Johann Harin vuonna 2022 julkaistuun teokseen Kadonnut keskittymiskyky.

Kirjan ajankohtaisuutta ei voi kiistää. Kykymme tarkkaavaisuuteen vähenee kaikkialla maailmassa. Kyseessä ei ole yksilötason ongelma vaan laaja yhteiskunnallinen haaste, joka uhkaa koko ihmiskuntaa.

Harin mukaan jaksamme keskittyä yhteen tehtävään kerrallaan parhaimmillaankin pari kolme minuuttia. Miten ihmeessä tällaisessa sirpaloituneessa mielentilassa – jota kaupallinen kulttuurimme edesauttaa – pystyisimme pitkäjänteisesti ratkomaan ihmiskunnan monimutkaisia haasteita? Tai miten lyhytjännitteinen elämämme voisi olla onnellista?

Kuten hyvissä tietokirjoissa yleensä, Kadonneessa keskittymiskyvyssäkin olisi monia tarkastelun arvoisia näkökulmia. Tartun kuitenkin vain kolmeen.


Kadonnut lapsuus

Johann Hari puhuu tunteikkaasti lasten kasvatuksesta. Samoja asioita olen itsekin isänä pohdiskellut. Läntisessä kulttuurissamme, varsinkin Harin itsensä edustamassa angloamerikkalaisessa kulttuurissa, lasten mahdollisuudet vapaaseen leikkiin ovat yhdessä sukupolvessa dramaattisesti heikentyneet.

Iloiset lapsilaumat leikkimässä kadulla keskenään ovat yhä harvinaisempi näky. Lapset on suljettu koteihinsa tuijottelemaan ruutuja ja leikkimään vanhempiensa valvonnassa. Kaikilla meillä on mielikuva vanhemmista, jotka kuskaavat lapsiaan ohjattuihin harrastuksiin.

”He [aikuiset] ikään kuin sanovat: ’Tässä on valmis ympäristö. Olen jo tehnyt siitä kartan. Lopeta tutkiminen.’ Tämä kaikki kuitenkin sotii sitä vastaan mitä lapsuus oikeasti on”, sanoo Harin siteeraama kognitiotieteiden professori Barbara Sarnecka (s. 294).

Kehitys ei ole ollut kaikkialla samanlaista. Johann Hari ylistää esimerkiksi Suomea.

”Vapaa leikki on suomalaislapsille henki ja elämä: laki velvoittaa kouluja pitämään oppituntien välissä viidentoista minuutin mittaisen välitunnin. Mitä seurauksia tästä kaikesta on? Vain 0,1 prosenttia suomalaislapsista kärsii tarkkaavaisuusongelmista ja suomalaiset ovat muutenkin luku- ja laskutaidolla mitattuna maailman huippua sekä onnellisuustilastojen kärjessä.” (s. 313)

Mielestäni todellisuus on silti meilläkin kurjistunut. Lapsuudessani 90-luvulla sisarukseni, naapurin lapset ja minä juoksentelimme kaiket päivät pitkin lähiömetsiä. Tällaista yhteisöllisyyttä on mielestäni 2020-luvulla paljon vaikeampaa toteuttaa, vaikka lähiössä asunkin.


Populistit korjaavat potin

Harin teoksesta leijonanosa kytkeytyy some-kritiikkiin. Erityistä painoa saa käsite seurantakapitalismi. Kyseessä on meille hyvin tuttu koneoppimisen sovellutus. Kaikesta online-käyttäytymisestämme jää jälki. Tämän pohjalta meille tarjotaan yhä koukuttavampaa sisältöä.

Kun yhtälöön lisätään yksinkertaisia psykologis-teknisiä innovaatioita, esimerkiksi päättymätön skrollaus, juutumme viettämään yhä enemmän aikaa netissä. Tällä on suora yhteys siihen, kuinka paljon some- ja teknologiajätit tekevät rahaa.

Ihmistä voi koukuttaa myös hyödyntämällä hänen psykologista kielteisyysvinoumaansa. Negatiiviset asiat kiinnittävät mielenkiintomme positiivisia paremmin. Kielteisyysvinouman ryydittämä seurantakapitalismi täyttää uutisvirtamme yhä vihastuttavammilla sisällöillä. Kun emme jaksa kriittisesti keskittyä, meiltä jää huomaamatta, ettei kaikkia vihastuttavia asioita ole oikeasti olemassa.

”Mielestäni ei ole vain sattumaa, että tämä tarkkaavaisuuden rapautumisongelma on ilmaantunut samaan aikaan kuin demokratian suurin kriisi sitten 1930-luvun. Keskittymiskyvyttömät ihmiset sortuvat helpommin yksinkertaistettuihin, populistisiin ratkaisuihin”, Hari kirjoittaa (s. 25).

Ihmiskunta katkeroituu, ja tämän katkeruuden ovat valjastaneet käyttövoimakseen populistiset ja autoritaariset liikkeet ympäri maailman. Tästä Hari tarjoaa monia kylmääviä esimerkkejä. 


Talouskasvun psykologiset rajat

Koko Kadonnut keskittymiskyky -teoksessa on viiltävän yhteiskuntakriittinen sävy. Johann Hari tekee selväksi, että kritiikki on kytköksissä kapitalismin kyvyttömyyteen kohdata ihmisyys.

Kehityksen kaari on ollut pitkä. Kirjassa siteerataan tanskalaista professori Sune Lehmannia, jonka mukaan ihmisten keskittymiskyky on heikentynyt ainakin 1880-luvulta asti. ”Jokaisena vuosikymmenenä sen jälkeen ihmiset ovat kokeneet maailman ympärillään nopeasyklisemmäksi, ja aikaa keskittyä mihinkään yksittäiseen asiaan on ollut käytössä yhä vähemmän”, Hari kirjoittaa (s. 333).

Aivomme ovat kuin jatkuvan palvelunestohyökkäyksen kohteena. Mitä tämän loppumattoman informaatiotykityksen taustalla on? Harin mielestä vastaus on jatkuva talouskasvu, markkinatalouden ydinajatus.

Harin mukaan talouskasvua syntyy kahdella tavalla. Ensinnäkin sitä syntyy, kun vanhat keksinnöt syrjäyttävät uusia (esim. VHS –> DVD –> suoratoisto) tai kun toimintaa laajennetaan maantieteellisesti (esim. kun suomalaisyritykset ”hakevat kasvua maailmalta”).

Toiseksi kuluttajille voi myydä enemmän. Tällaisella kasvulla on rajansa, ja nämä rajat paukkuvat. Ihmisillä on käytössään vain rajallinen määrä aikaa – nukkuakin pitäisi – ja jokainen uusi tuote valtaa heidän elämästään palasen. Milloin olet viimeksi katsonut telkkaria ja selannut somea samaan aikaan? Kaksi ruutua on kaksinkertainen määrä tuloja alan yrityksille.

”Yritykset keksivät koko ajan uusia tapoja tunkea ihmisille enemmän tavaraa tai palveluja samaan aikaraamiin”, sanoo Hari (s. 334).


Lähtikö kapitalismi käsistä?

Harin teos on kapinahenkinen. Nykymaailmassa ihmisen syviä tarpeita ei kohdata. Kyseessä on riistokapitalismin postmoderni muoto. Järjestelmä itsessään ei ole paha. Ei se ole milloinkaan halunnut riistää keneltäkään hyvää elämää – päinvastoin. Mutta kun järjestelmä puuskuttaa valtoimenaan, lieveilmiöt kasvavat yhä suuremmiksi.

Juuri siitä kadonneessa keskittymiskyvyssä on kysymys – haitallisesta lieveilmiöstä, joka peittää alleen kaikki hyvät puolet.

Kommentit