Kirjakauppiaan kaveri

Aiemmassa bloggauksessa kerroin suosivani antikvariaatteja. Löydän niistä kirjoja, joita ei ole kirjoitettu nykyhetkeä varten. Ne kuuluvat johonkin toiseen historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Mitä sellaiset kirjat antavat tähän päivään? Tarjoan kolme selitystä. 1. Vanhat ideat heräävät eloon ”Verrattuna moniin muihin tieteenaloihin sosiologiasta saa ulkopuolinen varsin nekrofiilisen kuvan. Täällä todella rakastetaan vainajia.” Näin kirjoittavat Jukka Gronow, Arto Noro ja Pertti Töttö teoksessaan Sosiologian klassikot (1996, s. 5). Klassikosta on tullut klassikko siksi, että teoksessa esitetyt ajatukset kestävät aikaa. Ajatukset saavat uusia muotoja, kun ”vanhoista kirjoituksista kehitetään uusia ideoita uudessa keskustelutilanteessa.” (s. 10) Sosiologian klassikot muistuttavat epäilyttävästi uskonnollis-moraalisia opinkappaleita. Näidenkin käyttövoima on ajallinen kestävyys ja uudelleentulkittavuus. Raamattu tarjoaa aina uutta inspiraatiota. Parhaat kaunokirjalliset t...

”En minä mitään mieltä ole, kun ei ole pakko!” Näin ex-pääministeri Rafael Paasion kerrotaan vastanneen, kun häneltä kysyttiin mielipidettä eduskuntaan tulevasta lakiehdotuksesta. Kyse on tietenkin poliittisen kehäketun yrityksestä pitää vaihtoehdot avoimena. Silti Paasion tokaisuun sisältyy syvällistä viisautta. Some-aikakausi pursuaa mielipiteitä. Kurkistakaapa Twitteriin. Millaista keskustelu siellä on? Lukioaikoina veljeäni ärsytti. Hänen piti kirjoittaa äidinkielen kurssilla mielipidekirjoitus. Mielipiteiden muodostaminen oli vaikeaa. Kaikki näkökulmat tuntuivat perustelluilta. Hän kirjoitti mielipidekirjoituksen mielipiteitä vastaan.  Kokeilen samaa. Polku pois mielipiteistä Kirjassaan Viisaus – Käyttäjän opas (2020) Jenni Spännäri ja Eeva K. Kallio popularisoivat Kallion kehittelemää pedagogista mallia. Mallissa aikuisen ajattelun kehitys jaetaan kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisenä on yksinäkökulmaisuus. Kyseessä on joko–tai -ajattelu. Se on yleistä mustavalkoisuuteen taipuvai...

”Esko Valtaoja on hassu ukko” , sanoi tuntemani evoluutiobiologi. Häntä suututti. Yle oli tehnyt evoluutiosta jutun. Asiantuntijana oli avaruustähtitieteen professori. Valtaoja oli hiljattain julkaissut teoksensa Kaiken käsikirja (2012). Se on hänen yrityksensä ”tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä" (s. 212). Siis kaikki olennainen. Kunnianhimoista! Media oli alkanut pitää Valtaojaa tieteen yleisenä äänitorvena. Mies sopi kommentoimaan mitä tahansa: evoluutiota, kulttuurihistoriaa, demokratiaa tai ilmastonmuutosta. Valtaoja ei epäröinyt täyttää tarjottua ilmatilaa. Tähtitieteilijä ylentää itsensä Lucretiukseksi Esko Valtaoja on ollut kirjallisesti tuottelias. Hänen esikoiskirjansa, Kotona maailmankaikkeudessa (2001), on Tieto-Finlandia-voittaja. Keskiössä ovat hänen tieteenalansa rajaseudut. Onko muualla avaruudessa elämää? Myöhemmin ote lipsuu. Tulevaisuutta käsittelevä Avoin tie (2004) on lennokas. Valtaoja viipyilee yhteiskuntatieteilijöi...

Timo Soini teki muistelmateoksestaan typerän , kun hän innostui kiittelemään kollegoitaan turhan vuolaasti. Mutta ei päinvastainenkaan menettely – nimittäin haukkuminen – mukavalta tunnu. Siitä osoituksena on Risto Siilasmaan muistelmateos Paranoidi optimisti – Näin johdin Nokiaa murroksessa (2018). Siilasmaa toimi Nokian hallituksen puheenjohtajana Jorma Ollilan jälkeen, vuosina 2012-2020. Aiemmin hän oli hallituksen jäsen Ollilan alaisuudessa. Tarkka lukija huomaa jo kirjan alkusanoissa, kuka Siilasmaan perivihollinen on. Kaikkia merkkihenkilöitä kiitetään. Paitsi yhtä. "Minä yritin olla kohtelias, hän räjähti ja huusi" Kun ego paisuu suureksi, huoneessa on yhä ahtaampaa. Toinen isoegoinen ei sinne mahdu. Jorma Ollilalla oli iso ego. Se tuskin on salaisuus. Ollilan omassa muistelmateoksessa Mahdoton menestys – Kasvun paikkana Nokia (2013) haamukirjoittajana on Harri Saukkomaa, maineenhallinnan guru ja viestintätoimisto Tekirin perustaja. Saukkomaan avulla Jorma Ollila väl...

Läntisessä nykykulttuurissamme arvostetaan nuorekkuutta: nopeutta, mukautumiskykyä ja ketteryyttä. Ikääntyminen on lähinnä näiden ominaisuuksien rappeutumista. Minä olen kolmenkymmenen. Omakohtainen kokemukseni vanhuudesta on vähäinen. Mutta se on tulossa. Olen etsinyt kirjallisuudesta kuvauksia vanhuuden hyvistä puolista. Löysin Erich Frommin siteeraaman japanilaisen taidemaalari Hokusain: "16-vuotiaasta asti minulla on ollut voimakas halu piirtää esineitä. Olin tehnyt lukemattomia piirroksia; mutta mitään siitä minkä olin tehnyt ennen kuin täytin 70 vuotta ei kannata ottaa lukuun. 73-vuotiaana olin oppinut jotakin eläimistä, kasveista, linnuista ja hyönteisistä. Sen tähden uskon 80-vuotiaana olevani pitemmällä; 90-vuotiaana olen tunkeutuva esineiden salaisuuksiin; 100-vuotiaana olen varmasti päässyt ihmeellisiin tuloksiin; kun olen 110 vuoden ikäinen, on kaikki mitä teen, olkoon se vain piste tai viiva, saava elämän." (ks. Fromm, Ihmisen osa, 1947, s. 186). Vanhuus ei ole r...

Nykyään on muodikasta ajatella, että länsimainen näkökulma historiankirjoituksessa on vanhanaikainen. Ajan hermoilla elävät tutkijat kirjoittavat teoksiaan vaihtoehtoisista perspektiiveistä. Siihen pyrkii myös brittiläinen Peter Frankopan, Oxfordin yliopiston historiantutkija. Hänen teoksensa Silkkitiet – Uusi maailmanhistoria (2015, suom. 2021) käsittelee maailmanhistoriaa 2500 vuoden ajalta. Keskiössä on alue, jota Frankopan nimittää maailman keskukseksi. Brittiläinen aristokraatti tutkii Lähi-idän historiaa Lähi-idässä ovat vuosituhansien ajan ristenneet tunnetun maailman kauppatiet. Ajatukset ja ihmiset ovat kohdanneet, ideoita ja uskontoja syntynyt. Alue on ollut intohimojen kohde niin aasialaisille, eurooppalaisille, afrikkalaisille kuin myöhemmin myös amerikkalaisille valloittajille. Eurooppa oli suurimman osan ajasta pelkkä pussinperä, onneton takapajula tunnetun maailman luoteisnurkassa. ”Silloinen [keskiaikainen] maailma oli melkein täydellinen vastakohta maailmalle, jonka n...

Taannoisessa blogimerkinnässäni kerroin, että etsin lukemistoni mieluiten antikvariaattien hyllyistä. Se oli hurskastelua. Elän myös ajan hermoilla. Olen lukenut kaksi tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokasta . Kesähelteillä luin kannesta kanteen Markku Henrikssonin järkälemäisen Yhdysvaltain alueen historian, Tähtilipun maa (2021). Syksymmällä perehdyin Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta -kirjaan (2021). Kyllä tietokirjallisuuden spektri on laaja! Yhdessä ääripäässä on 246-sivuinen kirjanen, jossa toimittajana pitkään työskennellyt some-vaikuttaja Julia Thurén yhdistelee blogimaisuutta ja asiantuntijahaastatteluita. Toisesta ääripäästä löytyy 944-sivuinen tiiliskivi, jossa emeritusprofessori Markku Henriksson tuulettaa vuosikymmenien tieteellistä asiantuntemustaan. Asetelma on herkullinen. Kumpi lopulta on parempaa tietokirjallisuutta, helppolukuinen some-ajan tiedejournalismi vai raskassoutuinen akateeminen tiede? (Lienee niitäkin, jotka näkevät asetelmassa sukupuolikysymyksen. N...

Evoluutiopsykologi Markus J. Rantala on onnistunut tekemään itsestään puheenaiheen. Mediassa runsaasti esiintynyt Rantala sai kesällä huomautuksen hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta. Syksyllä  Long Playn Oskari Onninen kirjoitti Rantalasta kriittisen henkilökuvan . Olen vuosien varrella tutustunut jonkin verran Rantalan tieteelliseen työskentelyyn. Luin syksyllä 2019 hänen teoksensa Masennuksen biologia – Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin (2019).  Masennuksen biologian osalta Rantala ansaitsee muutakin kuin kritiikkiä. Teos on perusteellinen ja laajasti viitteistetty tieteellinen kirjallisuuskatsaus. Argumentaatio on kirkasta. Kirja sopii hyvin kustantaja Terra Cognitan tyyliin, jossa tieteen popularisointi ja asiasisällöllinen täsmällisyys ovat tasapainossa. Teoksen argumentti evoluutiopsykologisen näkökulman tarpeesta on vangitseva. Miljoonien vuosien luonnonvalinta on tuottanut ihmismielen, joka masentuu tietyissä olosuhteissa. Miksi näin tapahtu...

Hyvät tarinat vaikuttavat minuun kuin päihde. Pidän osuvana Juhana Torkin ajatusta siitä, miten tarinariippuvuus on ihmisen aidoin ja alkuperäisin addiktio. ”Mielenterveytemme tarvitsee tarinoita – ilman niitä olemme yhtä apeita ja epätoivoisia kuin alkoholisti kadotettuaan taskumattinsa” , Torkki kirjoittaa. Kun Game of Thrones -sarja vuonna 2019 päättyi, tunsin sisäistä tyhjyyttä. Taskumattini oli tyhjentynyt. Miljoonien muiden fanien tavoin janosin lisää. Siksi luin sarjan taustalla olevan viisiosaisen fantasiakirjasarjan, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun (julk. 1996–2011). En ole koskaan ennen lukenut fantasiaa. Viikkokausien sukellus uuteen kirjallisuudenlajiin oli intensiivinen kokemus. Tarina vei mennessään, mutta mieleeni jäi myös älyllisiä kysymyksiä. Miten ihmeessä George R. R. Martin onnistui luomaan näin vangitsevan tarinan?  Reunamerkintöjä tuttuun maailmaan Jokainen tarinankertoja tietää, että hyvän tarinan on tunnuttava tutulta. Tulen ja jään laulussa yh...

Edellisessä blogimerkinnässäni viittasin lyhyesti Timo Soinin uutuuskirjaan Yhden miehen enemmistö (2021). Kyseessä on Soinin kolmas muistelmateos, aiemmat ovat Maisterisjätkä (2008) ja Peruspomo (2014). Trilogia muodostaa hienon kaaren: Soinin suosion aamunkoitto (2008), aurinkoinen keskipäivä (2014) ja hiipuva iltarusko (2021). Paneudun tässä tekstissä iltaruskoon, Yhden miehen enemmistöön . Sen keskiössä on Soinin ulkoministerikausi, 2015-2019. Kirja jää kiitospuheeksi Yhden miehen enemmistöä on vaikea kehua. Keskeinen sisältö on lähinnä kiittellä nimeltä kaikkia, joiden kanssa Soini on tehnyt töitä. Useimmat nimistä eivät sano lukijalle mitään. Tuntuu, että Soini ei suuntaa kirjaansa suurelle yleisölle vaan lähipiirilleen. Ehkä mallia on haettu Barack Obaman muistelmateoksesta Luvattu maa (2020). Sekin on namedroppailun ilotulitusta. Kiittely vie palstatilaa oikeasti kiinnostavalta sisällöltä. Esimerkiksi suurten ulkopoliittisten tapahtumien analysointi jää niukaksi. Mitä Soin...