Lintuharrastuksen myrkyllinen historia

Suosiotaan kasvattavasta lintuharrastuksesta on kirjoitettu paljon kirjoja. Ehkä mieleenpainuvin on Matti Koivulan ja Jan Södersvedin Ornimisen sietämätön keveys (1996).

Ornimisen sietämätön keveys on vitsikirja, joka piirtää ironisen kuvan lintuharrastajasta, ornista. Teos on suunnattu aktiiviharrastajille, ei niinkään harrastusyhteisön ulkopuolisille. Oikealle yleisölle lukukokemus on erittäin virkistävä. Lintuharrastajien originelleille tavoille, peräänantamattomalle intohimolle ja eskapistisille fantasioille irvaileminen naurattaa lukijalta kyyneleet silmistä.

Teoksen tyyli on yliampuvan karrikoiva, sen ymmärtää kuka tahansa lukija.

Karrikointi on kuitenkin määritelmällisesti todellisten ominaisuuksien liioittelua. Ornimisen sietämätön keveys ei ole huuhaata. Teoksella on todellisuuspohja, ja sen on kirjoittanut kaksi asioista perillä olevaa, aktiivista lintuharrastajaa. Lisäksi kirja on saavuttanut kohderyhmänsä keskuudessa jonkinlaisen kulttimaineen. Se paitsi kuvaa, myös luo ja vahvistaa harrastusyhteisön sisäistä kulttuuria.

Valitettavasti tässä kulttuurissa on paljon myrkyllisiä piirteitä.

Oikeaoppiset ja vääräoppiset lintuharrastajat

Lyhykäisyydessään Ornimisen sietämätön keveys on kokoelma kaikille elämänalueille ulottuvia sääntöjä siitä, miten oikeaoppisen lintuharrastajan tulee käyttäytyä. Jos käyttäytyy väärin, menettää maineensa, tulee leimatuksi ”vääränlaiseksi” lintuharrastajaksi tai maallikoksi eli ei-lintuharrastajaksi.

Koivula ja Södersved tarjoilevat lintuharrastuksesta hyvin ahdasmielisen kuvan. Nuoret lintuharrastajat sosiaalistetaan jo varhain siihen, millaisia puritaanisia ihanteita lintuharrastuksessa pitää tavoitella.

”Orniksi on HALUTTAVA tulla, homma ei onnistu vain heittämällä kiikari kaulaan ja lähtemällä maastoon! Sinun on ihastuttava lintujen lisäksi siihen ajatusmaailmaan, joka aidolla ornilla on. Sinun on myös oltava valmis uhraamaan aikasi, lähimmäisesi, mahdollinen työpaikkasi ja nykyinen elämänmuotosi yhdelle asialle: lintuharrastukselle.” (s. 15)

Kirjassa parjataan avoimesti ihmisiä, jotka eivät tavoittele tätä absoluuttia. Eniten kuraa niskaansa saavat maallikot. Linnuista kiinnostunutta maalikkoa – eli lintuharrastajaa, joka ei noudata oikeaoppisuuden sääntöjä – Koivula ja Södersved kuvaavat perverssiksi.

”Katselijalla ei ole tarvetta kehittää lintuharrastustaan ja -tuntemustaan – – Hän vain nauttii linnuista. Hänestä ne ovat kenties kauniita tai laulavat nätisti, ja se riittää hänelle. Ei määritysongelmia, ei pinnoja, ei uusia haasteita. Perverssiä!” (s. 40)

Koko asetelmassa toistuu ikiaikainen ortodoksisuuden ja kerettiläisyyden vastakkainasettelu. Jotta ihminen pääsisi mukaan ornien lahkomaisia piirteitä saavaan yhteisöön, hänen on opittava puhumaan oikein, pukeutumaan oikein, käyttäytymään oikein ja tavoittelemaan oikeita asioita.

Tuskin tulee yllätyksenä, että lintuharrastajilla on myös oma jumalhahmonsa, Sendari. Sille pystytettyä patsasta palvotaan vieläkin Ahvenanmaalla, Lågskärin lintusaarella.

Tapetaanko innostus kehtoonsa?

Lintuharrastus kuvataan suljetuksi yhteisöksi, johon on vaikea päästä sisälle. Ketä tahansa ei huolita. Ornimisen sietämätön keveys jopa alkaa leikkimielisellä pohdinnalla, miten ihannetapauksessa ihminen pitäisi vastasyntyneestä asti aivopestä lintuharrastajaksi.

”Kuitenkin ornin taival lintumaailmassa alkaa hyvin yleisesti vasta, kun hän lähtee maastoon omasta vapaasta tahdostaan, näkee lintuja ja innostuu jatkamaan retkiä. Näin tapahtuu tietenkin vain silloin, kun vanhemmat ovat pakoilleet vastuutaan kouluttaa lapsestaan kunnon orni.” (s. 14)

Koivulan ja Södersvedin kirja antaa lohduttoman kuvan aloittelevien lintuharrastajien eli noviisien tilanteesta. Heidän innostustaan ei tarvitse ottaa vakavasti, sillä ”koskaan ei tiedä, kauanko alkuinnostusta kestää.” (s. 42). Kirjan viesti on, että noviiseille ei kuulu puhua eikä heitä kuulu rohkaista. Vasta sitten kun he ovat osoittaneet omistautumisensa lintuharrastukselle, heidät vähitellen hyväksytään mukaan. Usein tämä tapahtuu vasta vuosien jälkeen.

Tuntuu siltä, että lintuharrastajan maine on jatkuvasti veitsen terällä. Yksikin väärä vaatekappale, väärä lintumääritys tai ajattelematon heitto lintupaikalla romahduttaa lintuharrastajan koko uskottavuuden. Ajatus on musertava. Kuinka moni innokas aloittelija on savustettu ulos ahtaiden normistojen vuoksi? Kuinka monta kykyä on tapettu kehtoonsa?

Kyllä. Kriittinen ja kypsä lukija ymmärtää, että Ornimisen sietämätön keveys on vitsikirja. Mutta kipinä lintuharrastukseen syttyy usein nuorella iällä. Kehittyvä ihminen on vaikutuksille herkkä. Hän lähtee helposti mukaan sellaiseen peliin, johon kypsä ihminen ei ikinä lähtisi. Normistosta poikkeaminen vaatii pitkälle kypsynyttä itsetuntoa.

Ornimisen sietämätön keveys on julkaistu 25 vuotta sitten. Paljon on tapahtunut, lintuharrastus on tullut yhä tunnetummaksi. Runsaslukuiset lintuyhdistykset ovat tehneet ansiokasta työtä kynnyksen madaltamiseksi. Mutta ovatko suositut Tornien taistot ja Pihabongaus-tapahtumat sekä ulospäin suuntautuva yhdistystoiminta vain pintakiiltoa? Onko lintuharrastuksen ytimessä edelleen velvoittavia käyttäytymissääntöjä?

Onko olemassa vain yksi oikea tapa olla lintuharrastaja?