Bertrand Russell ja hänen heikkolahjaiset lukijansa

Mikä on mielikuvani filosofi Bertrand Russellista?

No, Russell on kuin brittiläisen kulttuurievoluution viimeinen lenkki. Häneen pakkautuivat kaikki ne ylevät ominaisuudet, jotka puolta maailmaa vuosisatoja hallinnut Englannin imperiumi synnytti.

Brittiläinen sivistys saavutti korkeimman tasonsa Bertrand Russellin olomuodossa.

Mielikuvissa on joskus hiukan totuutta. Ainakaan Bertrand Russell ei aktiivisesti hillinnyt imagoaan aristokraattisena älykkönä. Osa reseptiä oli hänen pakahduttava itsetietoisuutensa. Se tuli esille muun muassa silloin, kun Russell vuonna 1950 matkusti Ruotsiin vastaanottamaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Omaelämäkerrassaan hän – kaikessa vaatimattomuudessaan – vertaa itseään kehenkäs muuhun kuin uuden ajan filosofian isään, René Descartesiin.

”Kun minut kutsuttiin Tukholmaan vuoden 1950 lopussa vastaanottamaan Nobelin palkintoa – – minua pelotti, koska muistin että tarkalleen kolmesataa vuotta aikaisemmin Descartes oli kutsuttu Skandinavian talveen kuningatar Kristiinan toimesta ja hän oli kuollut kylmyyteen.” (Elämäni, 1969 [suom. 1990], s. 281)

Sikäli kuin opillista historiaa tunnen, Russellin tärkeintä antia filosofialle ovat olleet hänen näkemyksensä matematiikasta, logiikasta ja loogisesta empirismistä. Suurille ajattelijoille tyypilliseen tapaan Russell ei kuitenkaan pysynyt kapeassa ammatillisessa lestissä. Hän tuli tunnetuksi tieteen popularisoijana, pasifistina ja historioitsijana.

Russellin ylimielinen intellektuaalisuus kuulsi tuolloinkin läpi. Esimerkiksi Filosofiaa jokamiehelle -esseekokoelmansa esipuheessa (1950) Russell vastaa kriitikoille, joiden mukaan hänen aiemmat yleistajuisiksi tarkoittamansa tekstit olivatkin olleet vaikeaselkoisia.

”En enää toista kertaa halua joutua tuonkaltaisten syytösten kohteeksi; siispä tunnustan, että tässä teoksessani on erinäisiä lauseita, jotka poikkeuksellisen heikkolahjaisten kymmenvuotiaiden mielestä saattavat olla hieman vaikeita ymmärtää.” (s. 7)

Mahtavin lukemistani Bertrand Russellin teoksista on hänen laaja historiateoksensa, kaksiosainen Länsimaisen filosofian historia (1946). Teoksen kunnianhimoinen tavoite on analysoida filosofiaa aikakausiensa poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden tuotteena.

”Useimmissa filosofian historioissa jokainen filosofi esiintyy kuin tyhjiössä: hänen mielipiteensä esitetään irrallisina tai enintään aikaisempien filosofien mielipiteisiin verrattuna. Minä olen päinvastoin yrittänyt esitellä jokaisen filosofin – – oman milieunsä tuotteena, henkilönä, jossa ovat olleet kiteytyneinä ja keskittyneinä ajatukset ja tunteet, jotka ovat olleet epämääräisessä ja sekavassa muodossa yleisiä hänen yhteisössään." (Osa I, s. 6).

Kuinka hyvin Russell tässä tavoitteessa onnistuu, on monitahoinen kysymys. Joka tapauksessa kirja on yleissivistävä katsaus ja mielenkiintoinen aikansa kuva. Teoksen piirtämä länsimaisen filosofian pitkä kaari luonnollisesti huipentuu Russellin omaan filosofiaan, loogiseen empirismiin.

Siitä asti kun luin Länsimaisen filosofian historian loppuvuonna 2018, minua on kaivellut kirjan alkupuolella oleva kohta. En ole aivan varma, onko kyseessä Russellin erikoislaatuinen huumori. Russell kirjoittaa esisokraattisesta filosofi Empedokleesta.

”Legendalla on paljon sanottavaa Empedokleesta. Hänen otaksuttiin tehneen ihmeitä – – Meille kerrotaan, että hän kykeni vallitsemaan tuulia; hän herätti eloon naisen, joka oli näyttänyt olleen kuolleena kolmekymmentä päivää; viimein hän – niin kerrotaan – surmasi itsensä hyppäämällä Etnan kraatteriin todistaakseen olevansa jumala.

Suur’ Empedokles, se harras sielu –
perin kypsytti miehen Etnan nielu.

Matthew Arnold kirjoitti tästä aiheesta runon, mutta siihen ei sisälly näitä säkeitä, vaikka se kuuluukin hänen huonoimpiinsa.” (Osa I, s. 72)

Niin – että mitä? Russellin painavasanaisen ja raskaslukuisen (ainakin heikkolahjaisten kymmenvuotiaiden mielestä) teoksen seassa on siellä täällä vastaavanlaisia pähkinöitä. Ne ovat ehkä huumoria. Jossain tuonpuoleisessa Russell kai hihittelee tälläkin hetkellä.