Kapteeni Haddock on raitistuva alkoholisti

Olen lukenut Tinttejä lapsesta asti.

Belgialaisen Hergén Tintti-sarjakuvat sopivat miltei kaikenikäisille. Pieniin lapsiin vetoavat sarjakuvien seikkailuelementit: kuuraketit, sukellusveneet ja merirosvolaivat. Yksinkertainen piirrosjälki tekee lukukokemuksesta helpon kenelle tahansa. Vanhempien lasten ja nuorten mielenkiinto säilyy monipuolisten juonirakenteiden ansiosta. Aikuisiin vetoaa Hergén kyky stereotypisoida erilaisia hahmoja, ihmissuhteita ja kulttuureja.

Hergéä voi hyvällä syyllä sanoa sarjakuvataiteen suurmestariksi.

Sarjakuvien toiselle päähenkilölle kapteeni Haddockille sattuu miltei joka sivulla jokin kömmähdys. Hän on sarjan klovni, vaikka esimerkiksi Dupondteihin verrattuna hänen roolinsa tarinan kehkeytymisessä on usein ratkaiseva. Haddockin mekastaessa itse Tinttikin on lukijalle lähinnä välttämätön paha.

Nuorempana tyydyin naureskelemaan Haddockin kommelluksille. Nyttemmin olen analysoinut, mihin hahmon huumoriarvo perustuu.

Kapteeni Haddock jakaa yllättävän paljon Aku Ankan kanssa. Aku Ankkakin on lapsenomainen, herkkä suuttumaan ja tempautuu vahingossa mukaan seikkailuihin, usein neuvokkaiden Tupun, Hupun ja Lupun (vrt. Tintin) myötävaikutuksella. Sekä Haddock että Aku kaipaavat omaa rauhaa, jota milloin mikäkin ulkoinen tekijä tulee häiritsemään.

Oma rauha ja sen rikkominen – siinä voisi olla Haddock-huumorin ydin.

Kapteeni Haddock on alkoholisti. Jokainen alkoholisteja tunteva tietää, että näille on tyypillistä piittaamattomuus omista ja muiden ihmisten rajoista. He tunkevat liian lähelle, syyllistävät läheisiään ja rikkovat sosiaalisia normistoja. Juuri tällä tavalla Haddock käyttäytyy, kun Hergé esittelee hänet albumissa Kultasaksinen rapu.

Myöhemmissä albumeissa Haddockin suhde maailmaan keikahtaa päälaelleen. Alkoholistin ulkoiset tunnusmerkit säilyvät. Huumori kuitenkin rakentuu yhä enemmän sen varaan, että ympäröivä maailma rikkookin kapteeni Haddockin rajoja. Mitä tahansa Haddock tekee, hänen sormeaan puree papukaija, hänen päähänsä putoaa pylpyrä, hänen kaulansa jää autokaton väliin, hänen kasvoilleen räjähtää hätäraketti, hänen partansa syttyy tuleen tai hänen varpaalleen putoaa merimiesarkku.

Haddockia loukataan myös sosiaalisesti. Kapteenin elämään tunkevat jatkuvasti iloluontoinen maanvaiva, vakuutusasiamies Séraphin Lampion, kauhukakaramainen prinssi Abdullah sekä diivalaulajatar Bianca Castafiore. Keskeistä näille kaikille hahmoille on, että he tuppautuvat kutsumatta kyläilemään Haddockin eläkepäivien tyyssijassa, Moulinsartin linnassa.

"Castafiore tänne!!! Tämä on katastrofi! Karmeampaa kuin Rooman palo!"

"Otan tänne vieraikseni plutoonan bassibasuukkeja tai vaikka lauman täysikasvuisia biisoneita, mutta sitä Abdullahin vintiötä ei enää ikinä tänne! Ei ikinä!"

"Kuka? Séraphin Lampion? Ei ei ei! Minä haluan rauhaa... rauhaa!"

On kuin koko maailma olisi muuttunut alkoholistiksi, joka ahdistelee Haddock-parkaa. Kaiken kukkuraksi viimeisessä albumissa Tintti ja Picarot professori Tuhatkauno sekoittaa salaa Haddockin ruokaan Antabus-tyyppistä lääkeainetta. Kapteeni on vasten tahtoaan pakotettu luopumaan alkoholista. Näin Kultasaksisesta ravusta alkanut ympyrä sulkeutuu.

Ehkä Tintti-sarjakuvat ovatkin humaani tarina raitistuvasta alkoholistista. Kukaties? Hergéä voi tulkita monella tavalla. Aikuinen lukija kiittää.