Yhdysvaltain sisällissodan sytytti kirja, joka kertoo myös 2020-luvun Suomesta

Harriet Beecher-Stowen Tuomo sedän tupa (1852) on yksi maailman kuuluisimmista kirjoista.* Teos käsittelee Yhdysvaltain orjuutta. Presidentti Abraham Lincolnin kerrotaan hyväntahtoisesti syyttäneen Beecher-Stowea ”pikku rouvaksi”, jonka takia Yhdysvallat syöksyi sisällissotaan.

Tuomo sedän tupa seuraa päähenkilö Tuomon matkaa eri omistajien käsissä. Lukija tutustuu moniin hahmoihin, joiden kohtaloita Beecher-Stowe kuvaa tarkkanäköisellä ihmistuntemuksella. Tuomo itse esitetään stoalaisen tyynenä, asemansa hyväksyvänä miehenä. Kuitenkin kun olot käyvät tukaliksi, Tuomon tyyneys kehittyy kristilliseksi hartaudeksi.

Tuomon hengellinen kasvutarina löytää esikuvansa historiasta. Stoalaisuus oli Rooman valtakunnan vauraina päivinä suosittu filosofia. Mutta kun ihmiset kaipasivat lohdutusta kasvavaan kurjuuteensa, he etsivät sitä kristinuskosta. (ks. blogi).

Maailman tasa-arvoisin orjavaltio

Pikku rouva Harriet Beecher-Stowe oli kotoisin ”sivistyneestä” Uudesta Englannista, Connecticutista. Hän turhautui pohjoisvaltioiden kansalaisten tietämättömyyteen siitä todellisuudesta, jossa etelävaltioiden orjat elivät. Tuomo sedän tupa oli hänen yrityksensä esittää asia ”elävässä, dramatisessa todellisuudenkuvauksessa” (s. 559).

Beecher-Stowe ylpeilee tarinansa realistisuudella. Tämä realistisuus on usein asetettu epäilyksenalaiseksi. Itse hain referenssiksi ranskalaisoppineen Alexis de Tocquevillen kuuluisan teoksen Demokratia Amerikassa (1835). Tocquevillen kuvaukset amerikkalaisorjien oloista ovat hätkähdyttävän samanlaisia kuin Beecher-Stowen.

Myös Tocqueville tuomitsee orjuuden ehdottomasti. Hänen teoksensa yleissävy on kuitenkin amerikkalaisuuden ihannointi. Johdannossa hän kirjoittaa: ”Uutuus, joka Yhdysvalloissa oleskellessani tuotti minulle kaikkein voimakkaimman elämyksen, oli ihmisten olojen tasa-arvoisuus.” (s. 51)

Tocquevillen mukaan tämä tasa-arvoisuus tunkeutuu Yhdysvalloissa kaikkialle. Se määrittää kaikkea. Kaikki palautuu siihen. Miten on siis mahdollista, että tämä kansanvallan mallimaa sieti orjuutta?

Valitettavasti sille ei voi mitään

Tuomo sedän tuvan läpileikkaavana teemana on voimattomuus. Orjat ovat voimattomia valkoisten isäntiensä edessä. Valkoiset puolestaan kokevat voimattomuutta instituution edessä: Onhan se orjuus väärin, mutta maailma vain on sellainen, ei sille voi mitään.

Suurin osa etuoikeutetuista amerikkalaisista periaatteessa vastusti orjuutta. He olivat halukkaita olemaan orjille hyviä ja huomaavaisia. Beecher-Stowe kuvaa valistuneiden ihmisten keskustelua:

”Hän on kauhea mies, tuo orjakauppias – ajatteles nyt, niin kokonaan vailla kaikkea ihmistuntoa! Sehän on todellakin hirvittävää!” (s. 170)

"Mutta, hyvä herra, kuka se on, joka tekee orjakauppiaan? Ja kuka on enemmän moitittava – valistunut, sivistynyt, älykäs mieskö, joka ylläpitää sellaista järjestelmää, mikä tekee orjakauppiaan aivan välttämättömäksi – vaiko tuo halveksittu orjakauppias parka itse? Te, hyvä herra, luotte yleisen mielipiteen, joka tarvitsee hänen ammattiansa.” (s. 170)

Omien orjien vapauttaminen ei tullut kysymykseenkään, paitsi ehkä joskus tulevaisuudessa sitten. Kukaan ei tehnyt ensimmäistä siirtoa. Siitä ei katsottu olevan mitään hyötyä. Muut ihmisethän jatkaisivat orjuuttamista.

Mieleeni tulee nykykeskustelu ilmaston lämpenemisestä tai kehitysmaiden köyhyydestä. Eihän niitä kukaan kannata. Mutta niiden edessä koetaan voimattomuutta. Yksilö ei voi pysäyttää ilmastonmuutosta tai poistaa köyhyyttä, vaikka kuinka haluaisi. Yksilölliset teot ovat korkeintaan esikuvana lähipiirille. Ne tuovat tekijälle hyvän mielen. 

Samalla tavalla huomaavaisuus orjia kohtaan toi omistajalle hyvän mielen.

Salaliittoteorioiden alkulähteillä

Kuten hurskaalta kristityltä voi odottaa, Beecher-Stowe säälii yhtä paljon orjuuttajaa kuin orjaakin. Kaikki ovat järjestelmän uhreja. Inhimillisyyden heikkous tulee esille esimerkiksi silloin, kun Beecher-Stowe kuvaa orjuuden puolustajien kömpelöitä yrityksiä rationalisoida näkemyksiään:

”Jos nyt joku esiintyy, niin kuin miehen sopii, ja sanoo suoraan, että orjuus on välttämätön meille, että me emme voi tulla ilman sitä toimeen – – niin se on avointa ja suoraa puhetta ja ansaitsee sen kunnioituksen, joka aina on omistettavaa kunniallisuudelle ja rehellisyydelle.” (s. 233)

”Mutta jos hän tekeytyy ulkokullatuksi, puhuu hengellisellä mahtipontisuudella ja tuo esiin raamatunlauseita, niin kallistun minä siihen uskoon, ettei hän ole paljoa parempi kuin sellaiselta voi odottaakin.” (s. 233)

Eikö tämä muistuta rokotevastaisten argumentaatiota? Kaikkein rehellisintä olisi, jos he suoraan myöntäisivät pelkäävänsä rokotteita. Tätä he eivät tee. Sen sijaan he rakentavat denialisminsa ympärille toinen toistaan mahtavampia salaliittoteorioita.

Edessä on katastrofi

Kun vanha kirja herättää yhä uusia ajatuksia, kirjailija on tavoittanut jotain olennaista (ks. blogi). Tuomo sedän tupa on epäilemättä suurteos.

Harriet Beecher-Stowe onnistui tarjoamaan amerikkalaisille jotain samaa kuin mitä Väinö Linna tarjosi suomalaisille. Sekä Tuomo sedän tupa että Tuntematon sotilas (1954) käsittelevät suurta yhteiskunnallista traumaa pienen ihmisen näkökulmasta. Molemmat romaanit kietoutuivat osaksi maansa kansallista tarinaa.

Siinä missä Tuntematon sotilas oli trauman jälkihoitoa, Tuomo sedän tupa vasta ennakoi suuria myllerryksiä. Kaikki tiesivät, että näin ei voi jatkua ja katastrofi on edessä (vrt. ilmastonmuutos ja ylikulutus):

”No, mihin sinä luulet tämän menon päättyvän?”
”En tiedä. Mutta se on varmaa, että syvien rivien keskuudessa on kuohu käynnissä kaikkialla maailmassa, ja vihan päivä on joutuva ennemmin tai myöhemmin.” (s. 293)

Etuoikeutettujen valkoisten luontainen pyrkimys oli säilyttää status quo niin pitkään kuin suinkin. Silti myrskyn merkit olivat olleet ilmassa ainakin 20 vuotta ennen Tuomo sedän tupaa. Alexis de Tocqueville kirjoitti karmivan profeetallisesti vuonna 1835:

”Tekevätpä eteläisten osavaltioiden amerikkalaiset mitä tahansa säilyttääkseen orjuuden, loputtomiin he eivät siinä onnistu. – – Orjuus ei voi olla kestävä instituutio aikamme demokraattisen vapauden ja valistuksen keskellä. Joko orja tai omistaja lakkauttaa sen, ja kummassakin tapauksessa on odotettavissa suuria onnettomuuksia.” (s. 371) **

Abraham Lincolnin olisi pitänyt syyttää Tocquevillea, ei pikku rouva Beecher-Stowea.

___________

* Käytän vuoden 1905 suomennoksen kieliasua Tuomo sedän tupa. Kansilehteen on lisätty puuttuva yhdysmerkki, mutta itse kirjassa otsikko on alkuperäisessä asussa. Tarkistetussa suomennoksessa vuodelta 1985 kirjan nimi on Setä Tuomon tupa.

** Tocqueville ennakoi yhteenoton sattuvan valkoisen väestön ja mustan väestön välillä. Alkurysähdys oli kuitenkin Yhdysvaltain sisällissota, jossa vastakkain olivat pohjois- ja etelävaltioiden valkoinen väestö. Rotujen väliset kahakat yleistyivät vasta sisällissodan jälkeen, ja valitettavasti ne jatkuvat edelleen. Tocqueville kirjoittaa:

”Tähän mennessä valkoiset ovat joko nöyryyttäneet tai orjuuttaneet mustia kaikkialla, missä he ovat olleet näitä mahtavampia. Mustat taas ovat tuhonneet valkoiset kaikkialla, missä he ovat olleet näitä mahtavampia. Mitään muuta ratkaisua nämä kaksi rotua eivät ole kohdatessaan löytäneet.” (s. 354)

Tarkoitukseni oli lueskella Tocquevillea Tuomo sedän tuvan sidekickinä. Demokratia Amerikassa kuitenkin tempaisi minut mukaansa. Ranskalaisen kirjoittama teos on uskomattoman terävänäköinen. Se käsittelee teemoja, jotka voisivat olla kuin tänään lausuttuja. Suosittelen sitä kaikille Amerikan nykytilasta kiinnostuneille.