Miksi tiede ei tavoita lapsia?

Suomalaisen filosofian grand old man Eino Kaila kirjoitti vuonna 1934 psykologian yksipuolisuudesta.

Kailan aikainen akateeminen psykologia ei tavoittanut käytännöllistä elämänviisautta ja ihmistuntemusta. Juuri tällaista ymmärrystä soveltavissa tieteissä Kailan mukaan tarvittiin. Psykologian oppikirjojen sijasta opiskelijan tulisi kääntyä toisenlaisen kirjallisuuden puoleen.

”Lukekaa mieluummin psykologisoivia aforisteja tai romaaninkirjoittajia; sieltä löydätte enemmän elämänviisautta ja ihmistuntemusta kuin kaikista psykologian oppi- ja käsikirjoista yhteensä.” (Kaila, Persoonallisuus, 1934, s. 17).

Tieteen sokea piste

Eino Kailan ajatus pyörähti mieleeni, kun luin Eero Ojasen teosta Lapsen filosofia (2014). Kirjasessa Ojanen lähestyy lapsen käsitettä monesta suunnasta.

Yksi Ojasen havainnoista on, kuinka vähän lapsia on tieteessä ja filosofiassa historian saatossa käsitelty. Ennen 1900-lukua ja Sigmund Freudin teorioita lapsuus oli älyllisissä keskusteluissa kuriositeetti. Lapsuutta laajemmin käsitelleet ajattelijat, kuten Jean-Jacques Rousseau (1712-1778), ovat poikkeuksia tässä tyhjyydessä.

Kulttuurin pehmeämmillä alueilla tilanne on toisenlainen, Ojanen huomauttaa. Taiteessa lapsia on esiintynyt paljon. Uskonnoissa he ovat olleet jopa keskiössä, mistä Jeesus-lapsi on oivallinen esimerkki. Nykyaikana lapset ovat toki monenlaisen tieteenteon kohteena. Mutta miksi länsimaiselta tiedeperinteeltä kesti tarttua aiheeseen?

Kaksi kaupunkia

Yksi ihmisen kypsymiseen liittyvä metafora on järjestyksen kasvaminen. Teoksessaan Filosofinen vauva (2010) neuropsykologi Alison Gobnik vertaa lapsen aivoja keskiaikaiseen kaupunkiin. Toisiaan risteävät pikku kadut – hermoradat – mutkittelevat.

Kun ikää karttuu, vähän käytetyt reitit unohtuvat. Modernissa kaupungissa pienet kujat ovat korvautuneet lukumäärältään vähäisemmillä mutta tehokkaammilla ”neuraalisilla bulevardeilla”. Ne selviävät paljon rajummasta liikenteestä, mutta vaihtoehtoisia reittejä on vähemmän. Lapsen joustavuus ja avomielisyys vaihtuvat aikuisen tehokkuudeksi ja suorituskyvyksi.

Käytän Gobnikin kielikuvaa, kun neuvon opiskelijoita luovassa ajattelussa. Menkää pikkukujille! Poistukaa valtaväyliltä! Toisin sanoen rohkaisen heitä löytämään itsestään lapsen – tai taiteilijan?

Epäjärjestys on erilaista järjestystä

Taide syntyy, kun sääntöjä taivutetaan. Tieteessä säännöt ovat jämerämmät. Tiede on aikuisten maailma. Sen perustuslakina ovat järjen logiikka ja tieteen filosofia.

Taide ja uskonto kuvaavat tunnetta ja moraalia. Ne ovat lähempänä epäjärjestystä. Ne ovat voineet kuvata lapsuutta matalalla kynnyksellä, koska painetta järjestyneeseen ymmärrykseen ei ole ollut.

Freudin jälkeen lapsuus on otettu analyyttisen luupin alle. Se on osoitus tieteen edistyksestä. Mikä aiemmin vaikutti kaoottiselta, onkin yllättävän loogista. Sitä paitsi onko lapsuus oikeasti epäjärjestystä? Kenen mukaan? Aikuisen?

Järjestys on katsojan silmässä.