Martin Eden hedelmöittää koko maailman

Työväenluokkainen merimies rakastuu porvaristyttöön. Voiko romaanille keksiä kliseisempää lähtökohtaa? Ehkei, mutta kun taitava kirjailija käsittelee suuria kysymyksiä, hän antaa niille helposti lähestyttävän muodon.

Yhdysvaltalaisen Jack Londonin Martin Eden (1909) on rakkaustarina. Meriltä palannut parikymppinen, kouluja käymätön nimihahmo Martin Eden päätyy kohtalon oikusta päivälliselle sanfransiscolaisen Morsen porvarisperheen luokse. Martin rakastuu ensi silmäyksellä Morsen tyttäreen, Ruthiin.

Ainoa keino tulla Ruthin arvoiseksi on nousta työväenluokasta, hankkia sivistys ja omaisuus. Martin lukee ja opiskelee kiivaasti, kärsii nälkää ja puutetta, kirjoittaa ja yrittää saada kirjoituksiaan kaupaksi. Martin aloittaa pohjalta, ja lopulta maailma palkitsee hänet.

Mutta Martin kapuaa liian korkealle – ja liian nopeasti.


Koirien haukahtelua ja marakattien pölpötystä

Martin Eden on Jack Londonin omakuva. Teoksessa on monia teemoja, jotka olivat amerikkalaisessa yhteiskunnassa riepotellulle kirjailijalle tuttuja. Yksi niistä on puutteellinen koulusivistys. Martin Edenille ei oltu opetettu mitään viestinnällisiä työkaluja.

”Auringossa nukkuvat koirat usein uikuttivat ja haukahtelivat, mutta ne eivät kyenneet kertomaan, mikä ne pani uikuttamaan ja haukahtelemaan. Hän oli usein ihmetellyt, mitä ne oikein näkivät. Ja juuri sellainen hän itsekin vain oli, auringossa nukkuva koira.” (s. 120)

Viestinnällinen turhautuminen ajaa Martinin yli-inhimillisiin opiskeluponnistuksiin. London kuvaa niitä tyylilleen uskollisesti, yltiöpäisellä hurmoksella. Nopeasti Martin oppii ilmaisemaan itseään, ja ”kaikki kaunis ja ihmeellinen, joka oli ollut vuosia patoutuneena hänen mykkien huuliensa takana, purkautui nyt hurjana ja kuohuvana tulvana.” (s. 128)

Niin Martin Eden nousi. Hän oppi puhumaan yläluokkaisesti, keskustelemaan sivistyneesti ja käyttäytymään sovinnaisella arvokkuudella. Ruth ja Martin kihlautuivat. Lupaus yhteisestä tulevaisuudesta valoi Martiniin intoa.

Epäilys oli kuitenkin jo kylvetty. Ruth ei arvostanut Martinin kirjoituksia, sillä ne eivät tuottaneet rahaa. Martin puolestaan hämmästeli, miksi Ruth ei ymmärrä hänen ajatteluaan. Kun kihlapari kävi oopperassa, Ruth ihaili lavalla hoilottelevia suuria taiteilijoita varauksettomasti. Martin vastusti.

”Maailman musiikintuntijat voivat olla kaikki oikeassa. Mutta minä olen minä, enkä minä alista makuani muun ihmiskunnan yksimielisenkään kannan ohjattavaksi. Ellen minä jostakin pidä, niin minä en siitä pidä, siinä kaikki, eikä ole mitään syytä auringon alla, miksi minun pitäisi teeskennellä pitäväni siitä vain siksi, että enemmistö lähimmäisistäni pitää tai on pitävinään siitä. Minä en voi seurata muotivirtauksia siinä mistä minä pidän tai en pidä.” (s. 244)

Martin oivaltaa, että porvarisluokka ei sisimmältään eroa työväenluokasta. Luokastaan riippumatta ihmismassat apinoivat muotiajatuksia kuin marakatit. 


Missä ovat viisaat?

Kun Martin alkaa ahmia Herbert Spenceriä ja muita aikakauden ajattelijoita, hänelle syntyy tuhoisa illuusio. Hän on asettanut odotuksensa liian korkealle.

”Minä luulin että täällä ylhäällä kaikki miehet ja naiset olivat säkenöivän älykkäitä. Mutta nyt kun olen hiukan tavannut heitä, he ovat minusta pelkkiä ääliöitä, useimmat, ja loput yhdeksänkymmentä prosenttia ikävystyttäviä.” (s. 284)

Martin tajuaa saaneensa itse poikkeukselliset älynlahjat. Hänen olisi turha etsiä suuria ajattelijoita Morsen kaltaisten olohuoneista. Viisaat ovat ”yksinäisiä kotkia, jotka liitelivät itsekseen korkealla taivaan sinessä, kaukana maallisen hyörinän ja laumaihmisten yläpuolella.” (s. 286)

Martin onnistuu löytämään muutaman yksinäisen kotkan. Yksi heistä on keuhkotautiin riutuva kirjailija Russ Brissenden, joka antaa kuoliniskun Martinin illuusioille.

”Mitä ihmeen tekemistä sinulla on porvaristytön kanssa? Anna sellaisten olla. Valitse joku verevä, räiskyvä nainen, joka nauraa elämälle ja ilkkuu kuolemalle ja rakastaa aina kun voi. Sellaisiakin naisia on, ja he rakastavat sinua yhtä auliisti kuin joku suojatun porvariselämän raukkamainen tuote.” (s. 333–334)

Lukijalle käy selväksi, että Jack London ei kuvaa sukupuolista rakkautta. Kirjassa on kauttaaltaan kysymys Martin Edenin intohimoisesta yrityksestä löytää sivistys. Kirjan alkupuolella Ruth symboloi tätä sivistystä. Teoksen lopulla Ruth alkaa näyttäytyä pikemminkin porvarillisen teennäisyyden ja rappion symbolina.

Ruth purkaa kihlauksen. ”Kunpa vain olisit mennyt johonkin toimeen ja koettanut tulla joksikin – – Mutta niin ei käynyt.” (s. 388) Pahaksi onneksi Martinin onni kääntyy juuri silloin. Hän saa kaikki teoksensa kaupaksi. Lukeva yleisö villiintyy. Martinista itsestään tulee muodikkaan apinoinnin kohde – ja samalla upporikas.

Illuusiot ovat kuitenkin jo murtuneet. Lupaus hyvästä tulevaisuudesta on kuivunut kokoon. Maine ja raha eivät merkitse Martinille mitään. Kiivaus on vaihtunut apatiaksi, intohimo hiipunut. Kuten Thomas Mann kuvaa Buddenbrookeissa, kunnianosoitukset tulevat aina jälkijunassa. Tekevä ihminen ei saa tunnustusta. Tunnustuksen saa vasta, kun työ on tehty. Ja silloin on ehkä myöhäistä.


Helpompaa on kuolla

Minä olen akateemisessa työssä. Oppi ja sivistys ovat elämässäni tärkeitä. Koskaan en ole kuitenkaan kokenut yhtä kiivasta tiedolle antautumista kuin Martin Eden. Suomalaisessa yhteiskunnassa me sivistymme inkrementaalisesti, vähitellen. Kun aloin tehdä väitöskirjaa, olin jo maisteri. Kun aloitin yliopiston, olin jo ylioppilas. Kun aloitin lukion, olin käynyt koulua jo vuosikymmenen.

Martin Eden kulki pidemmän matkan vain parissa vuodessa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta Martin Eden löytää vastinparinsa Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa (1932). Myös Pekkanen on luonut sivistystä tulisieluisesti kaipaavan, työväenluokkaisen ja nuorena itsenäistyneen hahmon, Samuel Oinon. Tarinoiden samankaltaisuus on niin suuri, että Pekkasen voisi arvella kuuluvan niihin mestareita apinoiviin marakatteihin.

Toisaalta samanlainen tausta tuottaa samanlaisia kokemuksia. Londonin kirjassa Martin Eden tuskailee kirjailijanuran haasteiden kanssa. Martin on usein rahaton ja toimittajien oikkujen armoilla. Mika Waltari on kirjassaan Aiotko kirjailijaksi (1935) kuvannut täsmälleen samoja tuntoja. ”Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta helpompi hänen sittenkin on kuolla”, Waltari kirjoittaa, eikä Suomen mestaria ole mielekästä syyttää pelkäksi Jack Londonin apinoijaksi.


Lopussa on seksi

Rakkausromaaniksi Martin Eden ei ole erityisen seksuaalinen. Silti kirjan luettuani mielessäni on yksi, läpileikkaava seksuaalinen metafora: hedelmöittyminen.

Londonin teos on puettu rakkaustarinaksi. Tarina ei kuitenkaan pääse täyttymykseensä. Ruth ja Martin eivät mene aviovuoteeseen. Martin ei edes tunne seksuaalista himoa, hänen mielestään suhde Ruthiin on sellaisen yläpuolella.

Sen sijaan Martin harrastaa kiivaasti seksiä koko maailman kanssa. Purkauksen jälkeen hänen olonsa muuttuu tarpeettomaksi, apaattiseksi, merkityksettömäksi. Maailma on ottanut vastaan siemenen – hänen ajattelunsa, hänen kirjallisen tuotantonsa. Akti on päättynyt.

Merimiehelle se oli taas yksi yhdenillanjuttu.

Kommentit

  1. kkk

    jos on Martin Eden tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Pekkaseen, saman teki myös Kalle Päätaloon, ei tosin apinan/apinoinnin asteelle asti. Kirja oli Päätalon top3:ssa = https://hikkaj.blogspot.com/2017/12/kolme-vaikuttavinta-kirjaa-ja.html

    VastaaPoista

Lähetä kommentti