Kyltymättömyyden vitsaus piiskaa ihmistä työhön


Olen pohtinut omaa suhdettani työhön.

Tämä pohdinta sai kierroksia, kun luin antropologi James Suzmanin teoksen Työn historia – Mihin käytämme aikamme? (2020). Nimensä mukaisesti Työn historia käsittelee ihmisen, työn ja energian suhdetta – pitkällä kaarella aina elämän synnystä nykypäivän automaatiokehitykseen asti.

“Yleismaailmallisin työn määritelmä – – on energian tarkoituksellinen käyttö tiettyyn tehtävään jonkin tavoitteen saavuttamiseksi”, kirjoittaa Suzman (s. 14).

Aluksi rinnastin Työn historian muihin bestsellereihin, jotka maalailevat ihmiskunnan historiaa isolla pensselillä, esimerkiksi Peter Frankopaniin (ks. blogi) ja varsinkin Yuval Noah Harariin (ks. blogi). Suzman pystyy mielestäni parempaan kuin Harari. Suzman on pohdiskelija, Harari on julistaja.

Pohdiskeluissaan James Suzman on rönsyilevä. Lukijan on helppo unohtaa, että punaisena lankana on työn historia. Teoksen struktuuri ei ole selkeimmästä päästä. Silti ydinkäsite, 1900-luvun vaikutusvaltaisimman taloustieteilijä John Maynard Keynesin kanonisoima niukkuus kulkee johdonmukaisesti alusta loppuun.


“Ihmiskunnan historia on kertomus yhä suurempien energiamäärien valjastamisesta”

Niukkuuden ytimessä on ihmisten tarpeiden ja käytettävissä olevien resurssien ristiriita. Haluamme uusia asioita loputtomasti, mutta maailma ei voi niitä loputtomasti tarjota. Tämä “kyltymättömyyden vitsaus” on ajanut lajiamme alati parantamaan työnsä tuottavuutta.

Kehitys alkoi työkalujen käytöstä, kiihtyi tulentekotaidon myötä ja saavutti kriittisen pisteensä maanviljelyn vallankumouksessa. Tällöin sekä väestö että tuottavuus alkoivat nopeasti kasvaa, mutta väestö kasvoi tuottavuutta nopeammin. Ihmiset siis köyhtyivät. Tilanne alkoi kohentua vasta fossiilisten polttoaineiden luoman tuottavuusvallankumouksen myötä 1700-luvulla.

Juuri ennen Suzmania luin Bill Gatesin teoksen Kuinka välttää ilmastokatastrofi (2021), jonka aihe sivuaa Työn historiaa. Molemmissa kirjoissa on kyse ihmisen ja energian suhteesta. Ihmiskunnan historia on kertomus yhä suurempien energiamäärien valjastamisesta – ja nyt alkaa mennä överiksi. Jotain pitäisi tehdä.


Takaisin luontoon

Antropologina James Suzman on tutkinut Afrikan eteläosassa asuvia ju/´hoanseja. Ju/´hoansit oletetusti säilyttivät vanhan metsästäjä-keräilijä -elämäntapansa yhtäjaksoisesti tuhansia vuosia, aina 1900-luvun lopulle saakka.

Suzman on huomannut, että ju/´hoansien parissa kyltymättömyyden vitsausta tai niukkuuden ongelmaa ei esiinny. Ihmislajille luonnonmukainen, yhteisöllinen elämä pienessä heimossa, välittömien tarpeiden äärellä takaa sen. Kun metsästävä ja keräilevä ihminen uskoo luonnon pitävän hänestä huolta, hän ei koe tarvetta varastoida ja varautua. Hän elää tässä ja nyt.

Desmond Morris kirjoitti aikoinaan mainion teoksen Ihmisten eläintarha (1969). Morrisin mukaan kaupungeissa elävät ihmiset muistuttavat eläintarhoihin teljettyjä eläimiä. Luonnollisesta elinympäristöstään erotetut eläimet – tai ihmiset – vieraantuvat ja tylsistyvät. Heistä tulee aneemisia, ja juuri aneemisuuden Suzman katsoi sosiologi Émile Durkheimia siteeraten olevan kyltymättömyyden vitsauksen taustalla.


Teetkö sinäkin paskaduunia?

Onko James Suzmanin Työn historia siis taas yksi romanttinen, metsästäjä-keräilijöiden elämäntapaa haikaileva takaisin luontoon -teos? No, ehkä vähän – muttei paljoa. Suzman tuo hyviä näkökulmia nykyaikaan ja erityisesti niukkuuteen.

Pitääkö niukkuuden olla yhteiskuntamme perimmäinen motivaattori? Useimmilla suomalaisista aineelliset perustarpeet tyydyttyvät moitteettomasti. Aherrus työpaikoilla siis tähtää vain yleellisyystarpeiden tyydyttämiseen, ikuiseen kilvoitteluun niukkuusongelman kanssa.

Tai ehkei sittenkään. Teemme työtä myös saadaksemme elämälle merkitystä.

1700-luvulla alkanut tuottavuuden kasvu johti 200 vuodessa siihen, että työvoiman tarve alkutuotannossa ja jalostuksessa romahti. Työvoima rynnisti palvelusektorille. Mutta palvelusektori ei kyennyt työllistämään kaikkia – ei ainakaan hyödyllisiin töihin.

Suzman siteeraa antropologi David Graeberia puhuessaan ns. hevonpaskaduuneista (engl. bullshit jobs). Hevonpaskaduunit ovat töitä, joiden ensisijainen tarkoitus on tarjota tekijälleen tekemistä. Yhtä hyvin työn voisi jättää tekemättä ja korvaus jakaa vastikkeetta. Vauraushan on jo syntynyt tuottavuuden parantuessa. Palvelutyö on vain kanava jakaa sitä eteenpäin.

Argumentti on provokatiivinen. Mutta ihminen tarvitsee jotain tekemistä. Joutilaana hänen pitää keksiä tekemisensä itse, ja useimmat meistä eivät jaksa. Mukavinta on, kun joku antaa meille sopivan tehtävän ja voimme uskotella olevamme hyödyllisiä. Ja saada palkkioksi tyydytystä kyltymättömyydellemme.

Kommentit

Lähetä kommentti