Loistavan lastenkirjan ominaisuuksia

Kohtapuoliin viisivuotias poikani jaksaa jo mainiosti kuunnella pitkiäkin tarinoita. Olen loppukesän aikana lukenut hänen kanssaan kaksi tunnettua Astrid Lindgrenin teosta.

• Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (1955)
• Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (1973)

Lindgren rakentaa mestarillisesti jännitteisiä ja tiivistyviä juonikuvioita, joissa yksinkertainen hyvän ja pahan vastakkainasettelu vangitsee pienenkin lapsen huomion. Kirjojen keskiössä olevat haavoittuneet perhesuhteet sekä maailman turvattomuutta heijasteleva symboliikka puolestaan ylläpitävät aikuisen mielenkiintoa.

Mio, poikani Mio on kokonaisuutena suoraviivaisempi kuin Veljeni Leijonamieli. Siksi jälkimmäinen saattaa upota paremmin vasta hieman vanhemmille lapsille.

Kimmokkeeni lukea Lindgreniä omille lapsilleni on pitkälti nostalginen. Näitähän minullekin luettiin. Juonikuviot olivat jo haalistuneet mielestäni, joten lukukokemukset olivat kuin palkitseva mieleenpalauttamisprosessi.

Nostalgia on tieteellisesti hyvin tunnettu – ja omassa elämässäni vahvasti läsnäoleva – vaikutin kulttuurituotteiden kuluttamiselle. Esimerkiksi Disney hyödyntää tätä kuluttajien taipumusta tehokkaasti. Tästä kielivät monien 1990-luvun Disney-elokuvien näytellyt uudelleenfilmatisoinnit.

Kaikenlainen lastenkirjallisuus on pikkulasten isänä tullut minulle tutuksi. Kuten kaikessa muussakin kirjallisuudessa, helmet ovat harvassa ja hyllyt notkuvat heikkoja esityksiä. Mikä siis tekee lastenkirjasta hyvän?

Lapsi ei tarvitse poliittista agendaa

Ensimmäisenä mieleeni tuleva nimenomaan lastenkirjoihin liittyvä hyvyyden kriteeri on kerronnan kaksitasoisuus. Toisin sanoen kirjan pitää olla antoisa sekä lapselle että aikuiselle.

Astrid Lindgren onnistuu hyvin. Kirjojen psykologinen sanoma pakottaa aikuisen ajattelemaan. Samalla tavalla toimivat vanhat Disney-elokuvat. Niihin on usein kätketty viestejä ja jopa kaksimielisiä vitsejä, jotka vain aikuinen ymmärtää.

Sen sijaan suurta suosiota saavuttanut Sanna Pelliccionin Onni-poika -kuvakirjasarja saa minut epäileväksi. Sarjan yhteiskunnallinen sanoma on yllättävän räikeä. Kirjat tarjoilevat hyvin pitkälle pureskeltuja näkemyksiä ajankohtaisista aiheista, esimerkiksi kansalaisaktivismista (Onni-poika osoittaa mieltä) ja monikulttuurisuudesta (Onni-poika saa uuden ystävän).

Löydän itseni pohtimasta, onko kehittyvälle lapselle mielekästä opettaa yhteiskunnallista agendaa (oli agenda mikä tahansa), vai pitäisikö hänelle opettaa vain ihmettelyn ja ajattelun taitoa. Miksi lapselle pitäisi opettaa, että maahanmuuttajan kanssa voi olla kaveri? Koko ajatushan siitä, ettei maahanmuuttajan kanssa voisi olla kaveri, on aikuisten lapsiin istuttama.

Kaikki kirjat ovat aikakautensa tuotoksia. Voimme silti myös aprikoida, miten Onni-poika -kirjojen kaltaiset teokset kestävät aikaa. Esimerkiksi Tammen kultaisten kirjojen 1950-luvun kristillistä ydinperheidylliä ja tottelevaisia lapsia ihannoivat kirjat aiheuttavat nykyään hyväntahtoista naureskelua.

Lapset eivät ole tyhmiä. He huomaavat, jos aikuinen tyrkyttää heille oikeaa tapaa olla lapsi (Huom. aikuisen mielestä oikeaa!). Astrid Lindgrenin vahvuus piilee siinä, että hän hyppää lasten maailmaan. Hän ei ole kiinnostunut ajankohtaisista agendoista vaan ajattomista moraalikäsityksistä kaiken taustalla.

Lapset eivät tarvitse aikuisten totuuksia, vaan tilaa ja valmiuksia ihmetellä maailmaa.